Undertale (2015) on ollut toivelistallani pitkään – rikollisen pitkään – ja nyt kun olen pelannut sen peräti kahdesti läpi, mietin vain, miten en saanut aikaiseksi uppoutua tähän yhteen aikamme parhaista videopeleistä. Undertale on indie-pelinkehittäjä Toby Foxin kokonaan itse ohjelmoima, säveltämä ja käsikirjoittama roolipeli, jonka hahmosuunnittelussa nähdään myös Temmie Changin ja muutaman muun vierailevan videopelisuunnittelijan kädenjälki. Ollakseen muutaman ihmisen tekemä indie-peli, on Undertale saavuttanut merkittävän kulttiaseman suosituimpien videopelien keskuudessa – ja aivan syystä!
Arvostelu ja pelin kuvaus ilman juonipaljastuksia
”Long ago, two races ruled over Earth: HUMANS and MONSTERS. One day, war broke out between the two races. After a long battle, the humans were victorious. They sealed the monsters underground with a magic spell. Many years later… MT. EBOTT. 201X. Legends say that those who climb the mountain never return.”
Undertale, jonka visuaalinen toteutus on viehätävää 8-bittistä pikseligrafiikkaa, kertoo ihmislapsesta, joka putoaa alamaailmaan (Underground), johon aiemmin maan pinnalla ihmisten keskuudessa eläneet hirviöt on karkoitettu. Ihminen (The Human), jolle pelaaja voi antaa nimen, lähtee tutkimaan alamaailmaa ja yrittää löytää tien takaisin kotiin. Ihminen kohtaa matkallaan hirviöitä, jotka ovat hänelle ystävällisiä, mutta myös sellaisia, jotka haluavat kaapata hänet käyttääkseen hänen sieluaan omiin tarkoitusperiinsä. Ihmisen matka kulkee usean erilaisen alueen läpi, joissa hän pääsee ratkaisemaan kiperiä pulmapelejä, saamaan uusia ystäviä (tai vihollisia) ja selvittämään, mitä häntä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. Ihmisen ja hirviöiden kohtaamisilla – ja etenkin Ihmisen tekemillä valinnoilla – on suuri vaikutus siihen, miten tarina etenee ja mikä on sen lopputulema.
Undertalessa on yksi uniikeimmista taistelumekaniikoista, jonka olen kohdannut. Ihminen kohtaa matkallaan useita hirviöitä, mutta hänen ei välttämättä tarvitse taistella niitä vastaan. Kohtaamisissa (encounter) Ihmisen on mahdollista taistella (fight), toimia (act), käyttää esineitä (item) tai armahtaa (mercy). Peli on mahdollista mennä läpi taistellen ja tappaen, jolloin fight-mekaniikka tulee pelaajalle tutuksi, mutta itselleni mielenkiintoisempaa oli oppia käyttämään act-mekaniikkaa. Jokaisen hirviön kohdalla act-valikon takaa löytyvät vaihtoehdot vaihtelevat, ja pelaajan tulee oppia tulkitsemaan hirviöiden käytöstä ja sanomisia, ja valita niiden perusteella oikeat toiminnot. Kun pelaaja on toiminut oikein suhteessa hirviön käytökseen, mercy-valikon taakse tulee keltaisella teksti spare, jolloin pelaaja ansaitsee kultaa – ja hyvän omantunnon tappamisen välttämiseltä. Mercy-valikon takana on yleensä myös pakenemisvaihtoehto (flee), ja osasta kohtaamisia voikin paeta jo kättelyssä. Kohtaamiset ovat vuoropohjaisia (turn-based), ja hirviöiden vuoroilla pelaajan ketteryys laitetaan todelliseen testiin; Undertalen taistelumekaniikka on nimittäin bullet hell -genrestä vahvasti elementtejä lainaava projektiilien väistelytesti. Yllättävää kyllä, Undertale on vaikeimpia pelejä, joita olen koskaan pelannut, noin niin kuin mekaanisesti.
Undertale on todella eheä kokonaisuus, jossa toimii kaikki: siinä on sydäntä riipivän ihana tarina, kauniit mutta yksinkertaiset grafiikat, uniikit kohtaamiset ja taistelut, sekä todella toimivat musiikit. Pulmapelien ystävänä nautin pelistä suunnattomasti. Parasta Undertalessa on kuitenkin sen monipuolinen ja omalaatuinen hahmokaarti: Ihmisen kohtaamat hirviöt omat todellisia persoonia, ja tykästyin useampaan todella voimakkaasti. Pelaaja alkaa välittää hirviöistä todella nopeasti, oli syy sitten näiden sydämellisyys, (kuiva) huumori tai koskettava taustatarina. Liikutuin useamman boss fightin jälkeen kyyneliin – enkä siksi, että taistelu olisi vaikea (oli se sitäkin), vaan siksi, että kyseessä saattoi olla viimeinen kohtaaminen rakkaaksi kasvaneen hahmon kanssa.
Undertalessa voi saada pääasiassa kolme erilaista lopetusta, joista yksi on saavutettavissa vasta toisella pelikerralla. Siksi pelasinkin Undertalen kaksi kertaa putkeen, joista jälkimmäinen meni melkein yhdeltä istumalta. Lämpenin Undertalelle rikollisen hitaasti ensimmäisellä pelikerralla, ja pelasin sitä säännöllisen epäsäännöllisesti viime vuodesta lähtien. Alkuun minun oli vaikea saada kiinni pelistä siksi, että siinä ei ole selkeää päämäärää tai suuntaa, vaan Ihminen harhailee alamaailmassa käytävästä toiseen, ja tarina etenee sen mukana. Minun piti opetella pois pelosta, että ”menetän” sisältöä, jos satun vahingossa etenemään pelissä valitessani vaikka risteyksessä tietyn suunnan, kun toinen suunta olisi ollut vielä tutkimatta. Undertalessa on mahdollista palata aiempiin alueisiin todella kauas, ja kunhan rauniot tutkii tarkkaan, voi muilla alueilla pyöriä edestakaisin lähes sielunsa kyllyydestä. Nyt janoaisin pelata peliä lisää, mutta minulla ei ole sydäntä resetoida viimeisintä tallennustani – ja tätä janoa varten onkin sitten varmaan Deltarune (2018-), joka sijoittuu samaan universumiin. *Lisää ostoskoriin*
Undertale on mitä kaunein osoitus siitä, kuinka yksinkertaisella toteutuksella voi jättää valtavan vaikutuksen pelaajaan ja koko videopelimaailmaan. Suosittelen Undertalea todella lämpimästi – varaudu sisulla ja nenäliinoilla! Undertalen tarina ja hahmot tulevat jäämään sydämeeni pitkäksi aikaa.
Stay determined.
Juonipaljastuksia sisältäviä ajatuksia
Juonipaljastukset alkavat tästä.
Olen todella vaikuttunut Undertalen tarinasta ja sen juonenkäänteistä. Pelin tarina kertoo ensisijaisesti empatiasta, auttamisesta ja hyväntahtoisuudesta, mutta pelaaja voisi halutessaan heittää sen kaiken roskakoriin ja tappaa kaiken alamaailmassa liikkuvan. Pelasin itse neutraalin ensipeluun ja toisella kerralla true pacifist runin, eikä minusta olisi mitenkään genocide runiin. Tykästyin aivan liikaa moneen hirviöön voidakseni kokea pelin väkivaltaa valitsevaa juonikuviota. Undertale saa pelaajan välittämään niin tarinalle merkittävistä hirviöistä kuin yksittäisissä kohtaamisissa Ihmisen tapaamista otuksista, ja se tässä pelissä onkin niin hienoa.
Ihmisen matka alamaailman läpi on täynnä vaaroja, pulmapelejä ja labyrinttimaisia kenttiä. Nautin siitä, kuinka monipuolinen Undertalen maailma on, ja kuinka se voi hetkessä muuttua yltiöhupaisasta hassuttelusta pelottavaksi ja synkäksi. Undynen ensikohtaamiset hirvittävät toisellakin pelikerralla, kun taas jokaista Mettatonin dramaattista show-kohtaamista odottaa innolla. Temmie Villagen hämmentävä ilmapiiri herättää vain kysymyksiä pelikerrasta toiseen.
Yhdet Ihmisen ensimmäisenä kohtaamista hirviöistä ovat veljekset Sans ja Papyrus, jotka ovat myös ikonisia pelin keulahahmoja (Sans ehkä enemmän, mutta rakastuin Papyrusiin, joten niputetaan heidät nyt yhteen). Sans on kuivahuumorinen ja laiskanpuoleinen luurankohahmo, joka hengailee pelin eri kentissä ja auttaa Ihmistä, kun taas kuninkaan vartiostoon pääsemisestä haaveileva Papyrus haluaisi alkuun ottaa Ihmisen kiinni ja kohottaa statustaan uroteollaan. Papyrus ei kuitenkaan ole kovinkaan tehokas Ihmisen kaappausyrityksissään, minkä lisäksi hän on hyväsydäminen, ja hän päätyykin ystävystymään Ihmisen kanssa. Papyrus on viehättävällä tavalla luuseri (sanottu hellittelynä), ja naulan ihastusarkkuuni sai luurangon obsessio spagettia kohtaan. Ihminen käy Papyrusin kanssa leikkimielisillä treffeillä, ja kun spagettitreffien päätteeksi Papyrus toteaa, että olisi parempi pysyä vain ystävinä, meni peli kuukaudeksi tauolle silkasta järkytyksestäni.
Toinen sydämeeni vahvasti iskenyt hahmo on Mettaton, sielullinen show-robotti ja alamaailman ainoa televisiotähti (minulla ei ole heikkoa kohtaa piirrettyihin robottimaisiin televisiotähtiin). Kyynelehdin rankasti Mettatonin boss fightin jälkeen, kun hänen katsojansa soittivat ohjelmaan ja kertoivat jäävänsä kaipaamaan Mettatonin ohjelmia. Mettatonin boss fight, jossa pelaajan pitää kerryttää televisioitavalle taistelulle riittävästi katsojalukuja, oli ylipäätään pelin parhaita kokemuksia ja kohtaamisia. Kirjoittelin myös excel-taulukkoon tätä kohtaamista varten, millä Starfait – Glamburger – Junk food -kombolla saisi kullalleen parasta HP-vastinetta. Boss fightit ovat vakavaa puuhaa!
En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa kuin mitä pelin neutraalin lopetuksen viimeinen boss fight eli Omega Flowey tarjoili pelaajalle. Muusta pelistä poikkeava visuaalinen ilme, bossin kyky niin kyykätä peli kokonaan kuin manipuloida pelitallennuksia, olivat nerokkaita ratkaisuja, jotka saivat pidättelemään hengitystä koko taistelun ajan. Viimeistään tämä taistelu ansaitsi Undertalen aseman yhtenä parhaista videopeleistä, joita olen koskaan pelannut. Nerokasta oli myös kääntää päälaelleen muista videopeleistä juurtunut tarve kerätä lisää leveleitä (LVL) ja experience points (EXP), jotka tässä pelissä merkitsivätkin level of violence ja execution points. Leuka oli lattiassa tässä kohtaa.
Erityisen paljon pidin pelin sanomasta, mitä tulee sieluihin, empatiaan, päättäväisyyteen ja muiden auttamiseen. Determination-sanan toistaminen tallentamisen yhteydessä, sekä lopussa termin avaaminen maailman sisäisessä logiikassa, olivat hienoja yksityiskohtia. Etenkin Alphysin True Laboratoryn löydökset ja niistä syntyneet ajatukset vetivät hiljaiseksi. Kun peli saa pohtimaan, mistä ihmisyydessä on lopulta kyse, on se mennyt sopivasti ihon alle.
The will to keep living… The resolve to change fate. Let’s call this power… ”Determination.”
Jos minun pitäisi valita suosikkihetkeni pelistä, olisi se kahden kohtauksen summa, eli alla kuvissa kuvatut hetket, jossa Ihminen katsoo peiliin, ja saa pelin alussa vastauksen ”It’s you” ja lopussa ”Despite everything, it’s still you”. Kylmät väreet. 10/10 videopeli.
Wine, words & lovers 