Olen ollut koko elämäni kauhun suuri ystävä yhdellä rajoituksella: zombiet eivät nappaa, tartuntaelokuvat siinä ja siinä. Parin vuoden sisään olen kuitenkin kasvanut kauhun parissa ja rakastunut zombiemediaan. Kun Resident Evil 7: Biohazard julkaistiin, se pelattiin meillä innokkaina läpi. Seurasin pelaamista vierestä ja mielenkiintoni Resident Evilejä kohtaan heräsi. Kun kämppis oli pelannut pelin läpi, kysyin saisinko minäkin kokeilla. Pelasimme kaverin kanssa Resident Evil 7 puoliksi yhdessä, jonka jälkeen ilmoille heitettiin ajatus, että pelaisin yksin sarjan läpi. Otin haasteen innokkaana vastaan, ja näin keräännyimme iltaisin porukalla olohuoneeseemme seuraamaan, kuinka uppouduin Resident Evilien pariin.
Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia peleistä Resident Evil 1 (remastered, Jill Valentine) ja Resident Evil 2 (Claire Redfield, storyline A). Jos harkitset pelien pelaamista, älä lue tätä tekstiä, sillä pilaan sinulta hyviä pelikokemuksia. Pelien sisältövaroitukset: K-18 explicit violence & gore
Resident Evil 1 oli totuttelua zombien ja Playstation 1 maailmaan. Vaikeinta minulle kahden ensimmäisen pelin kanssa oli ohjaamiseen totuttelu – ja edelleen juoksen päin seiniä yrittäessäni ohjata hahmoa. Zombien väistely on vaikeaa, mutta kehityn koko ajan. It doesn’t get easier, you just get better. Aloitin sarjan pelaamistaipaleeni S.T.A.R.S.-erikoisagentti Jill Valentinen kanssa.
Pelasin Jillillä Resident Evil 1 läpi hieman yli 30 tunnissa. Nautin yllättävistä zombiekohtaamisista ja päättelykykyä vaativista pulmapeleistä. En nauttinut niin paljon tutusta ja ”turvallisesta” pitkästä käytävästä, jonka ikkunoista eräällä pelikerralla pahaa-aavistamattoman Jillin kimppuun hyökkäsi liuta koiria. En ole vieläkään toipunut siitä säikähdyksestä ja olen menettänyt uskoni ikkunoihin lopullisesti. Harkitsen Mac-tuotteisiin siirtymistä.
Suurta huumoria revittiin Jillin tiimitoveri Barry Burtonista. Barry oli kaikessa hyödyttömyydessään hauska hahmo: kun Jill tutki paikkoja ja riskeerasi henkensä, Barry ”jäi vahtiin” eikä tehnyt oikeastaan mitään järkevää, ellei lasketa muutamaa hyödyllisen esineen vaihtoa. ”Wow thanks, Barry” kuului suustani useasti, kun jouduin itse tekemään likaisen työn Barryn hengaillessa taustalla. Kun tuli hetki valita, säästäisinkö Barryn hengen, en sitä tehnyt. Resident Evil 1 pelikerrastani syntyi muutenkin vitsi, että jätän miehet jälkeeni, sillä aidossa epähuomiossa valitsin pelin huonon lopetuksen ja jätin vahingossa jälkeeni tiimitoverini Chris Redfieldin, jonka olisin erittäin helposti voinut pelastaa ja ottaa mukaani. Anteeksi, Barry ja Chris.
Resident Evil 1 oli tapahtumarikas, järkeä ja taitoa vaativa selviytymiskauhupeli, jonka aikana pelkäsin aidosti. Nautin tämän pelin pelaamisesta suunnattomasti ja rakastuin sarjaan.
Resident Evil 2 oli yllätys, koska ensimmäisen osan pelasin remasteroituna, mutta nyt vastassani oli aito Playstation 1 grafiikka. Them pixels, though. Resident Evil 2 on armoton peli, jonka pariin ei todellakaan tulla leikkimään. Kun Resident Evil 1 alkoi liian hiljaisessa kartanossa, toinen osa heittää suoraan kadulle tulipalojen ja kymmenien zombien keskelle. Opettelepa siinä pelaamaan. Resident Evil 2 aloittaminen kirpaisi sydäntä, sillä pelin alku paljasti minulle, että jos olisin pelannut ensimmäisen osan oikein, olisin voinut pelastaa ihmishenkiä ja tuhota salaisia biokemiallisia aseita valmistavan kartanon. Hups. Sydäntä kirpaisi lisää, kun ensimmäiselle pelikerralleni (storyline A) valikoitui Claire Redfield, jälkeenjättämäni Chrisin sisko. Hups.
Resident Evil 2 on vaikea peli, vaikka siinä menikin ohjaamaan vähän paremmin oppineella Saanalla vain 7 tuntia. Pulmapelejä oli vähemmän, mutta päätä piti silti käyttää. Vihollisia oli enemmän ja runsaammin yhdessä tilassa. Pelin tapahtumapaikkana oli Raccoon cityn poliisiasema, jonne Claire hakeutui ”turvaan” zombieviruksen puhkeamista. Pidin mystisyyden vuoksi enemmän ensimmäisen osan kartanosta, mutta osasin liikkua paremmin rakenteeltaan suoraviivaisemmalla poliisiasemalla. Opin reitit nopeammin ja törmäilin seiniin vain silloin tällöin. Osasin jopa väistää muutamaa zombia, josta rajallinen panosvarastoni oli kiitollinen.
Hermoja alkoi kiristää vasta pelin loppuvihollistaistelussa. Panoksia oli liian vähän, parannusvälineitä ei ollenkaan, ja taistelu oli vaikea. Kuolin 8-9 kertaa ja olin valmis suorittamaan dramaattisen rage quitin. Olemme pitkään vitsailleet, että Resident Evilejä pitäisi kokeilla pelkällä puukolla (josta ei oikeasti ole minkäänlaista hyötyä taistelussa). Henkihievereissä oleva Claire kohtasi loppuvihollisen jo kymmenettä kertaa, kun alkoi näyttää siltä, että voisin ehkä voittaa. Viimeinen isku odotti – ja panokset olivat loppu. Hermoja kiristi. Otin vitsillä puukon ja tökkäsin vihollista. Kun pelin päävihollinen kaatui kuolleena maahan puukoniskusta, meillä oltiin vaikuttuneita. Tätä muistellaan vielä vanhana – kuinka Resident Evil 2 -loppuvihollisen kuolema seurasi puukoniskusta. Huokaisin helpotuksesta ja pelasin pelin loppuun.
Nyt edessä on Storyline B aloittelijapoliisilla Leon S. Kennedylla. Aloitin eilen Leonilla pelaamisen, ja tällä kertaa tämän pelin vaikeusaste kasvoi räjähdysmäisesti. Toisella pelikerralla Resident Evil 2 on entistä vaikeampi – enkä minä malta odottaa.
If the suspense doesn’t kill you, something else will.
Wine, words & lovers 