*Tämä blogi postaus sisältää suuria juonipaljastuksia elokuvasta Wonder Woman*
Tuskin liioittelen, kun sanon, että Patty Jenkinsin ohjaama ja Gal Gadotin tähdittämä Wonder Woman on tämän vuosituhannen tärkeimpiä elokuvia. Wonder Woman käsittelee ihmiskunnan hyvyyttä ja pahuutta, oikeuden käsitettä, naisen asemaa maailmassa ja kuten aina, rakkautta. Elokuva alkaa prinsessa Dianan taustatarinalla amatsonien saarella Themyscirassa. Amatsonisoturien tehtävä on suojella maailmaa pahuudelta ja sitä ilmentävältä sodan jumalalta, Arekselta, jonka voi pysäyttää vain Zeuksen luomalla Jumalantappaja-miekalla. Dianan vahva oikeudentaju ajaa häntä soturiksi, mutta hänen äitinsä, amatsonien kuningatar Hippolyta kieltää tämän väittäen, että Ares ei ole enää uhka maailman rauhalle, eikä Dianan tarvitsisi koskaan sotia. Dianan täti Antiope kuitenkin päättää kouluttaa Dianasta salaa soturin, ja nuoresta naisesta kasvaakin yksi saaren parhaimmista.
Dianan taustatarina on katsojakokemuksena uskomaton: Themysciran saari on täynnä naisia. Elokuvan alkupuoli läpäisee Bechdel testin (kaksi nimettyä naishahmoa puhuu keskenään jostakin muusta kuin miehestä) minuutti toisensa jälkeen. Minne silmä (tai kamera) kantaa on vain naisia, toisiaan kannsutavia ja rohkaisevia naisia. Wonder womanin naisenergia on uskomaton. Liikutuin. Tältäkö miehistä tuntuu jokaista elokuvaa katsoessa?
Themysciralle eksyy pakokoneella Steve Trevor (Hollywoodin Chris-supersankarilottokoneen Pine), joka on saksalaisia pakeneva ympärysvaltojen vakooja. Steve on varastanut rikollisnerokemisti Isabel Marun muistiinpanot, joiden pohjalta kemisti on kehittänyt kaasuaseita saksalaisille. Saksalaiset seuraavat Stevea saarelle ja syttyy taistelu, jossa Antiope saa surmansa suojellessaan Dianaa. Amatsonit tappavat kaikki hyökänneet sotilaat, säästäen kuitenkin Steven Dianan pyynnöstä. Amatsonien taistelukoreografiat ovat henkeäsalpaavat. Voisin katsoa pelkästään niitä monta tuntia. Amatsonit taistelevat miekoin, jousipyssyin ja hevosin notkeasti, ketterästi ja sulavasti. Olin joka kerta lumoutunut. Eikä kertaakaan kamera hivellyt sääriä, rintoja tai pakaroita. Amatsoneja ei seksualisoitu.
Diana kuulee ensimmäisestä maailmansodasta ja uskoo Areksen olevan sen takana. Diana haluaa auttaa ihmisiä, joten hän lähtee Steven mukaan. Hippolyta päästää Dianasta irti raskain sydämin ja lausuu yhden elokuvan tärkeimmistä lauseista:
”Be careful in the world of men, Diana, they do not deserve you.” – Queen Hippolyta
Diana totuttelee ihmisten maailmaan, mutta elokuva ei silti tee hänestä typerystä. Luonnollisesti Steve ihmettelee naisten saarta ja Dianan kokemuksia siellä. Diana lausuu: ”When it comes to procreation, men are essential, but for pleasure, not necessary.”. Paljoa tämän enempää Wonder Woman ei käsittele Dianan biseksuaalisuutta, mutta ei kai sitä vuonna 2017 voi saada aivan kaikkea.
Kun Diana poistuu Themysciralta, elokuvan intersektionaalinen feminismi katoaa ja muuttuu valkoiseksi feminismiksi, jossa tärkeiden naishahmojen määrä putoaa kolmeen.
Diana matkaa Steven ja tämän värväämien ystävien kanssa ensimmäisen maailmansodan keskipisteeseen. Ja tässä kohtaa tämä elokuva päättää olla muuttumatta tavalliseksi Hollywood-elokuvaksi. Dianan ja Steven mukaan lähtevät Sameer, marokkolainen vakooja, joka ei päässyt näyttelijäksi koska hän on ”väärää väriä”, skotti tarkka-ampuja Charlie, joka kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä, sekä natiiviamerikkalainen salakuljettaja The Chief, joka kertoo Dianalle, että hänen kansansa tuhoutui Steven kaltaisten käsissä. Diana näkee ihmisyyden moninaisen kirjon lisäksi ihmiskunnan sisäisen synkkyyden, jonka hän luulee johtuvan Areksesta. Representaatiolla on niin paljon väliä, eikä Wonder Woman missään vaiheessa lakkaa elokuvana kommentoimasta sosiaalisia ja yhteiskunnallisia aiheita.
Elokuvan kohokohta on sen keskellä. Diana ja kumppanit saapuvat sotatantereelle, jonka toisella puolella vihollinen on vallannut viattomien ihmisten kylän. Diana päätää pelastaa kyläläiset. Steve kertoo, että he ovat Ei kenenkään maalla, jonka läpi ei voi kulkea. Klikkiotsikkona: What happens next will shock you. Diana nousee Ei kenenkään maalle ja lähtee ylittämään sitä. Hän pysäyttää luoteja ja kävelee itsevarmasti eteenpäin. En ole koskaan nähnyt mitään inspiroivampaa. Itkin siitä silkasta kokemuksesta, että sain nähdä naisen tekevän noin. Steve ja muut armeijan miehet seurasivat Dianaa ja ottivat voiton siitä taistelusta. Wonder womanin No man’s land on Oscarin arvoinen kohtaus.
Siirryn suoraan loppuun, jotta en selostaisi koko elokuvaa. Seuraavaksi paljastan, kuka on Ares, joten välilehti kiinni, jos pääsit elokuvaa katsomatta näin pitkälle.
Spekulaatio Areksesta tikitti päässäni koko elokuvan ajan. Wonder womanin pääpahikseksi aseteltiin saksalainen kenraali Erich Ludendorff, jolle Tohtori Myrkky / Isabel Maru loi kaasuaseita. Elokuva-alan opiskelijana osasin arvata, että Ludendorff ei olisi Ares, joten katseeni kääntyi kemistineron puoleen. Olisin ollut hyvin tyytyväinen, jos Wonder Womanin arkkivihollinen olisi ollut nainen, joka käy sotaa kemiallisesti ja salakavalasti. Arekseksi paljastui kuitenkin Steven liittolainen Sir Patrick Morgan (David Thewlis). Lupin, nooooooo.
Diana ymmärtää, että ihmiskunnan pahuus ei johdu Areksesta, vaan ihmisissä on sekä hyvää että pahaa. Ihmisissä oleva hyvyys ja rakkaus ovat kuitenkin suojelemisen arvoinen asia. Ei ole kyse siitä, kuka on hyvä ja paha ja kuka siten ansaitsee kuolla tai elää. Dianan silmissä kaikki ansaitsevat elää, jotta heitä voi ohjata hyvyyteen. Ihmiskunta ei ansaitse Wonder womania, mutta Dianan oikeudentaju johtaa hänet siihen, että hän haluaa kaiken sodan kauheuden nähtyään silti suojella ihmiskuntaa. Diana ja Lupin Ares, taistelevat, ja Ares yrittää saada Dianaa puolelleen. Selviää, että Jumalantappaja eli Areksen tuhoava ase ei ole miekka, vaan Diana itse. Loppujen lopuksi Diana ja hyvyys voittavat, mutta Diana menettää Steven, joka tekee käytännössä itsemurhaiskun estääkseen Marun kehittämän kaasun leviämistä maailmalle. Steve pelastaa päivän, jotta Diana voi pelastaa maailman.
”It’s about what you believe. And I believe in love. Only love will truly save the world.” – Diana
Voin vain ajatella kaikkia tyttölapsia, jotka näkevät Wonder womanin. Voin vain ajatella, kuinka heillä on nyt naisesikuva, jota ihailla, kun pojilla on Batman, Superman, Spiderman, Ironman, Thor, Hulk, Deadpool, The Flash, Ant Man, Black Panther, Daredevil, okei tajusit pointin. On tyttölapsia, jotka tulevat haluamaan ”yhtä oikeamielinen kuin Diana”, ”yhtä vahvoja kuin Diana” tai ”pelastaa maailma kuin Wonder woman”. On myös pikkupoikia, jotka pyytävät vanhemmiltaan Wonder woman -oheistuotteita ja haluavat järjestää Wonder woman -synttäreitä, koska he ihailevat naissupersankaria. Näin on tapahtunut jo nyt, ja siksi tämä elokuva on niin tärkeä. For once, will someone think of the children?
Viimeinkin sain katsoa supersankarielokuvan, jonka pääosa edusti minua. Sain katsoa elokuvan, jossa nainen pelastaa miehen, taistelee oman ideologiansa ajamana ja rakastaa sen olematta hänen ainoa agendansa. Sain liikuttua kyyneliin, kun nainen teki sen, minkä miehet sanoivat olevan mahdotonta. Sain nähdä seksualisoimattoman biseksuaalin naisen, joka oli vahva ja itsenäinen omassa seksuaalisuudessaan. Sain kokea elokuvan, joka ei ollut feminismissään täydellinen, mutta joka oli mitä merkittävin alku.
Nyt ottakaamme hiljainen hetki Joss Whedonin onneksi kuolleelle ja kuopatulle Wonder Woman -käsikirjoitukselle, joka kaikessa seksismissään ja mieskeskeisyydessään on kaikkea, mitä Wonder Woman (2017) ei onneksi ole. Kiitokset jollekin korkeammlle voimalle Patty Jenkinsista.
”There’s a generation of girls growing up right now whose first superhero is Wonder Woman, Rey is a Jedi and Ghostbusters are women.” – Brian Engard
Wine, words & lovers 