Ajattelin kirjoittaa seuraavan Resident evil -pelikertomukseni kolmannen tai neljännen osan jälkeen, mutta 2B läpipeluu ja 3 ensimmäinen pelikerta olivat jo niin tapahtumarikkaita, että tässä sitä ollaan.
Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia peleistä Resident Evil 2 (Leon S. Kennedy, storyline B) ja Resident Evil 3: Nemesis. Jälleen, jos harkitset pelien pelaamista, älä lue tätä tekstiä, sillä pilaan sinulta hyviä pelikokemuksia. Pelien sisältövaroitukset: K-18 explicit violence & gore
Resident evil 2 kipusi toisella pelikerralla suosikkipelikseni kaikista ikinä pelaamistani peleistä. Se oli pelottava, tapahtumarikas, aidosti vaikea ja siksi mitä tyydyttävin pelikokemus. Toinen pelikertani (Storyline B) oli aloittelijapoliisilla Leon S. Kennedylla.
Heti alkuun peli ilmoitti minulle, että tällä kertaa ei leikitä: vihollisia oli ja niitä oli paljon, eikä ainoastaan heppoisia zombeja. Suurikokoinen Mr. X / T-00 tiputetaan helikopterista kimppuuni heti pelin alussa, eikä hänestä päästä eroon kuin pelin lopussa. Pelkokertoimet nousivat heti, kun tutun poliisiaseman jokaista nurkkaa ja huonetta sai pelätä uudella tavalla; entä jos Mr. X hyökkää taas kimppuuni? Eeppinen pelästys, kun totesin ääneen kämppiksilleni, että ”hmmm, X:ää ei ole näkynyt hetkeen”, ja seuraavassa huoneessa kyseinen hirviö hyppää seinän läpi kimppuuni. Pisteet sinulle, peli.
Pelikerta Leonilla sujui nopeammin, kun paikat olivat pitkälti tuttuja ja osasin ohjata hahmoa muuallekin kuin päin seiniä. Pikselit olivat jo kodikkaita. Peli meni mallikkaasti viimeiseen pelikertaan asti – ja sitten saimme paljon draamaa ja huumoria. Saana ”ammun varoituslaukauksen seinään” tai ”ammutaan nyt vielä varmuuden vuoksi vaikka se vuotaakin verta” Hytönen oli boss battlessa ilman yhtäkään tuliasetta tai panosta. Tajusimme, että pelin paras ase, Magnum, oli mennyt minulta ohi aivan pelin alussa – onneksi siihen oli minulla kuitenkin 40 kutia. Vastassa oli T-00 muuttuneena tehokkaampaan muotoon T-103 / Super Tyrant ja taustalla tikitti kello merkiksi siitä, että taistelun jälkeen minulla oli vielä muutakin tehtävää. Elämäni stressaavimpia hetkiä. Hakkasin tätä pahista kolmisen tuntia, kunnes pääsimme eteenpäin (monikossa, koska kämppikseni auttoi vähän, mutta tässä kohtaa vain uudelleenpelaamisessa kuoleman jälkeen). Itse voitin Super Tyrantin 4 kertaa – aseinani nopeat jalat, ympyrän juokseminen ja kädessä puukko pitämässä turvaa. Mikä on salaisuuteni? Tarpeeksi motivoivat tukijoukot ja taustamusiikki. Niin ja toki se, että väisteltyäni hirviötä tarpeeksi kauan apurini heittää minulle raketinheittimen, ja sitten tarvitsee enää painaa liipasinta.
Voitin pahiksen ensimmäistä kertaa ja palasin junalle, jolla pakenisin. Vastaan tuli yksi (1) zombie, ja You are dead. Sitä tuskan määrää. Kun pahiksia ja zombeja oli väistelty tuntikausia minimiterveyden ja pelkän puukon kanssa, juna lähti viimein matkaan. Iloitsin pelin läpipeluusta – aivan liian aikaisin. Koska Resident evil 2 on armoton peli, kohtaamani pahis ei ollutkaan final boss. I was shook.
Tässä kohtaa rakastuin ja vihastuin tähän peliin aivan uudella tasolla. Sitä epätoivoa ei voi sanoin kuvailla. Pelkkä puukko kädessäni kohtasin professori William Birkinin viimeisen mutaatiomuodon. Jos minulla olisi ollut Magnum, tämä olisi voinut olla helppoa – tämä olisi ollut tarkalleen ottaen viiden laukauksen juttu. Yritin muutaman kerran hakata tämän lonkeromonsterin pelkällä puukolla tuhoisin seurauksin. Kello oli neljä aamuyöllä, epätoivon taso korkea, ja minä aloin olla väsynyt ja hangry. Luotettu kämppikseni sai ohjaimen ja sain todistaa, kuinka 10-vuotiaana opitut taidot olivat hänellä vielä tallessa. Pelasin Resident Evil 2 itse kokonaan läpi lukuunottamatta aivan viimeistä taistelua, siitä kaikki kreditit kämppikselleni. Olin hyvin hyvin onnellinen, kun lopputekstit lähtivät pyörimään. Resident evil 2 oli paras pelikokemukseni, ja aion ostaa tämän pelin omakseni heti, kun se tulee vastaan.
Resident Evil 3: Nemesis herätti minussa ensimmäisellä pelikerralla paljon onnellisuutta. Osasin jo ohjata hahmoani (jopa väistää!), hahmoni oli kaunis nainen, ja peli antoi minulle heti alkuun aseen ja panoksia. Kartta oli anteliaampi kuin aiemmin, ja pelissä oli uusia ominaisuuksia. Silmäni kiilsivät innostuksesta. Ensimmäinen vierailu inventaarioon paljasti, että hahmoni oli ensimmäisen Resident evil pelin hahmoni, Jill Valentine. Olin onnellinen ja lähdin innokkaana putsaamaan Raccoon cityn katuja zombeista (ja zombiekoirista).
Resident evil 3 ei myöskään tullut leikkimään kanssani. Heti alkuvaiheessa kohtasin Nemesis-T typen, jonka tässä kohtaa voisi ennakoida olevan pelin pääpahis. Peli antaa minun tehdä valintoja – minä valitsin paeta edellisestä pelistä tutulle poliisiasemalle.
Löysin sen Magnumin, jonka Leonina jätin jälkeen. Lupaava alku siis! Olen hyvin alkuvaiheessa pelissä, ehdin ensimmäisellä pelikerralla tutkia poliisiaseman avoimet huoneet ja vierailla S.T.A.R.S:in toimistossa. Kun laskeuduin rappuja alas, Nemesis hyppäsi ikkunan läpi. Juoksin turvahuoneeseen ja päätin, että tämä on ongelma tulevaisuuden Saanalle. Kiitän itseäni tästä vielä myöhemmin.
Haluaisin tehdä tulevaisuudessa videoblogeja Resident evil -pelikerroistani. Olisiko hauskaa katsoa ja kuunnella, kun seikkailen Raccoon cityssa, kiljun ja ammuskelen osittain zombeihin, osittain seinille?
”He’s after S.T.A.R.S. members – there’s no escape!”
Wine, words & lovers 