Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia pelistä Resident Evil – Code: Veronica. Jos harkitset pelin pelaamista, älä lue tätä tekstiä, sillä pilaan sinulta hyviä pelikokemuksia. Pelin sisältövaroitukset: K-18 explicit violence & gore
Resident Evil -sarja jatkuu! Takana on nyt ”Resident Evil 2 aito jatko-osa” Code: Veronica, jossa palaamme Claire Redfieldin seikkailuihin Raccoon Cityn tuhon jälkeen. Claire etsii veljeään Chrisiä ja yrittää samalla selvittää Umbrellan salaisuutta. Claire jää kiinni murtautuessaan Umbrellan Pariisin yksikköön ja hänet kuljetetaan Rockfort-saarelle vangiksi. Saarella Claire kohtaa sekä T-viruksen tartunnan saaneita että veljensä vanhan vihollisen, Albert Weskerin.
Peli alkaa vankilasta, jossa Claire herää kuulustelun jälkeen koviin räjähdyksiin. Saarelle kohdistuva ilmahyökkäys antaa Clairelle mahdollisuuden paeta, mutta vapauttaa samalla T-viruksen saaren asukkaiden kimppuun. Claire kohtaa jälleen selviytymiskauhun maailman, muttei onneksi yksin – hän kohtaa vankilasta karanneen nuoren miehen Steve Burnsiden, jonka harrastuksiin lukeutuvat valittaminen ja Clairen vähättely.
Code: Veronica on vanha kunnon aidosti pelottava Resident Evil -peli, jossa riittää vauhtia ja vaaratilanteita. Peli sisältää jumpscareja, karmivia hirviöitä ja todella kuumottavia ympäristöjä. Code: Veronica osaa olla armoton: se heittää pelaajan ilman ampuma-asetta zombien keskelle tai osittain pakottaa palaamaan pelissä taaksepäin, jos olet sattunut tekemään huonoja valintoja (niin kuin minä useamman kerran). Code: Veronica kuitenkin antaa myös paljon työkaluja, kuten liudan aseita (erilaisia tuliaseita, puukkoja ja jousipyssyn). Peli on myös vahvasti juonellinen ja tarina kietoo pauloihinsa.
Pelin ensivaiheet sijoittuvat vankila-alueelle, jossa Claire pakenee zombeja ja infektoituneita koiria (joita eläinrakas allekirjoittanut pakeni kirkuen). Alueelta poistuttuaan Claire tupsahtaa pelin pääympäristöön, armeijan tukikohtaan ja sen vieressä sijaitsevaan mysteeriseen kartanoon, joka kuuluu Ashfordin perheelle. Claire lukee muistioita ja löytää videoita kieroutuneista kaksosista Alfredista ja Alexiasta, joille kidutus ja toisten tuska ovat hupia. Ensireaktioni edellä mainittuun videoon oli gameofthronesmainen ’twincest’, mutta siihen peli ei kuitenkaan yllä, vaikka Alfredin tapa ylistää Alexiaa joka käänteessä saavuttaakin karmivan asteen. Pian Claire joutuukin kohtaamaan Alfredin, joka on vielä Steveakin ärsyttävämpi – mikä tämän pelin miehiä vaivaa? Dubbaus on nerokasta: Alfredin kimeähkö nauru ja mairea äänensävy tekevät tästä kuumottavan, joskin välillä huvittavan, pahiksen.
Claire seikkailee armeijan tukikohdassa, kartanossa ja kiinteistön alle piilotetulla lentokentällä etsiessään tapaa paeta saarelta. Pelimiljööitä on monia ja niissä on riittävästi vaihtelua, jotta niiden välillä jaksaa juoksennella tuntikausia. Code: Veronican ainoa huono puoli on, että se juoksuttaa pelaajaa välillä tarpeettoman paljon edestakaisin, mutta itse pelasin sen kuitenkin sen verran pitkällä aikavälillä, että olen valmis katsomaan tämän ohi. Etenkin tukikohta on täynnä mielenkiintoisia huoneita, pulmapelejä ja yllättäviä vihollisia, joiden uhka saa jännittämään aina, kun uusi ovi aukeaa. Tukikohta on pelin pisin osuus, jonka aikana Claire saa tietää lisää mysteerisestä Ashfordin perheestä. Jää kyseenalaiseksi, onko Alexiaa koskaan ollutkaan, kun Claire ja Steve kohtaavat Alfredin naamioituneena siskokseen.
Pelin väli-boss fight on T-078-sarjan Tyrant, joka hyökkää Clairen kimppuun juuri, kun toivo poispääsystä häämöttää. Tässä kohtaa jouduimme palaaman vanhaan tallennukseen, sillä olin unohtanut ottaa kranaatinheittimen, ja en voinut voittaa Tyrantia tässä kohtaa ilman sitä. Tyypillistä Saanaa, jättää hyviä aseita vahingossa jälkeen. Tyrantin (ensimmäisen) päihittämisen jälkeen nyt jo hyvissä väleissä olevat Claire ja Steve pakenevat lentokoneella, ja minä luulen pelin olevan jo lopussa. Kauhu on kuitekin vasta alkamassa. Tyrant riehuu lentokoneen perässä, mutta lentokoneen kuljetuslaatikoiden laukaisijan avulla tämä poistetaan ystävällisesti koneesta. Pelin olisi ollut mahdollista loppua tässä kohtaa, mutta (onneksi) ei. Clairen ja Steven kone syöstään Antarktiselle Umbrellan tukikohtaan. Olemme saapuneet pelin seuraavaan pääympäristöön. Antarktiksen tukikohta on suuri ja täynnä vaaroja, kuten zombiet, myrkkykaasut, lentävät ötökät jotka myrkyttivät minut vain noin parikymmentä kertaa, sekä kahleissa oleva seuraava boss, mutatoitunut Alexander Ashford, kaksosten isä. Tässäkin tukikohdassa aikaa kuluu useita tunteja tutkiskellen, selviten ja seikkaillen. Kun kaksikko päihittää Alfredin ja pakenee tukikohdan katolle, he kohtaavat Alexanderin. Tämä tuntuu final bossilta. Ehei. Kun Claire saa päihitettyä kaksosten isän Steven roikkuessa rakennuksen katolta avuttomana, ruutuun lävähtää teksti, joka saa hieromaan silmiään. Whooaa, we’re halfway there! Tai siis, luonnollisesti peli ei laulanut Bon Jovia.
”In the meantime…”
Ensimmäisen Resident Evilin sankari, Chris Redfield, saapuu Rockfortin saarelle etsimään Clairea. Kyllä, peli teki juuri tämän tempun. Alkaa uusi kierros samoissa paikoissa eri hahmolla, eri aseilla ja uusilla näkökulmilla. Chris pääsee seikkailemaan niihin paikkoihin, joiden tutkimattomuus jäi kalvamaan minua, kun Claire nousi koneeseen. Koska pelasin ensimmäisen pelin Jill Valentinella, kohtaan kuuluisan Chrisin ensimmäistä kertaa nyt. On siistiä pelata hänellä viimein! Jotenkin tuntuu, että Chrisillä viholliset ovat helpompia voittaa hänen osuutensa alkuvaiheessa. Chris ei vietä aikaa saarella yhtä kauan kuin Claire, ja pian jo lennämme kohti Antarktista, jossa loppuaika vierähtääkin. Tukikohta on hieman muuttunut, myrkkykaasut ovat poistuneet ja paikkoja on jäässä. Edessä on liuta pulmapelejä ja tavallisia zombeja – sekä vanhan vihollisen Weskerin paluu. Code: Veronica jää sydämeeni upeana Resident Evil -pelinä viimeistään siinä kohtaa, kun seikkailut tukikohdassa johtavat huoneeseen, joka on suora kopio ensimmäisen pelin kartanosta. Nostalgia iskee suoraan sydämeen. Kohtaamme Alexian, joka on sittenkin olemassa, ja joka kantaa kehossaan T-Veronica-virusta (nimetty Ashfordin suvun ensimmäisen matriarkan mukaan). Alexia paljastuu pelin pääpahikseksi. Alkaa pelin vaikein osuus, joka vaatii taktikointia. Vaihdamme nimittäin takaisin Claireen, jolloin on oleellista varmistaa, että Chris jättää tavaraboksiin tietyt aseet siskoaan varten, mutta säästää kuitenkin osan itselleen.
Clairella etsimme kadonnutta Stevea, jonka osalta on kuitenkin liian myöhäistä. Claire kohtaa mutatoituneen Steven, joka hyökkää hänen kimppuunsa, mutta kuitenkin saa inhimillisyytensä takaisin pelastaakseen Clairen toiselta viholliselta uhraten samalla itsensä. Steve tunnustaa rakastavansa Clairea (?!), ja pelikatsomo huokaisee hyvin syvään. Jätämme Clairen itkemään ja palaamme Chrisiin, joka on kahden tulen välissä. Paikalle on pelmahtanut Wesker, joka toisaalta haluaisi päättää Chrisin päivät tähän, toisaalta ottaa itselleen T-Veronica-viruksen – eli periaatteessa Alexian kehon? Alexia muuntaa muotoaan ensimmäiseen boss formiinsa, jolloin Wesker nouppaa paikalta, ja jäämme Chrisin kanssa hopeisen alastoman Alexian kanssa kahden. Tässä kohtaa tajusin kantapään kautta, että Clairelle ei kannata jättää kaikkia aseita. Palasimme aiempaan tallennukseen – taas.
Tällä kertaa olin kuitenkin ollut tarkkaavainen ja löytänyt pelin magnum-aseen, joka upposi Alexiaan kuin unelma. Luulisi, että boss fight johtaisi korkeintaan toiseen, mutta ei. Code: Veronica vain jatkuu. Juoksentelen tukikohdassa vielä muutaman tunnin pulmapelejä ratkaisten ja zombeja tappaen. Epätoivo alkaa jo hiipiä. Vaikka peli on erittäin viihdyttävä, en ymmärrä, miten se jatkuu vieläkin. Sitten kohtaan Alexian uudelleen, ja vanha kunnon tukikohdan itsetuhohälytin alkaa soida taustalla: five minutes until detonation. Alexia ottaa vielä kaksi muotoa, joista toisen sai matalaksi yhdellä magnumin luodilla, toiseen upposi jo sitten vähän enemmän. Tämän jälkeen Code: Veronica sai minut pidättämään hengitystä vielä liudan välianimaatoita aikana, sillä en voinut uskoa, että peli voisi oikeasti jopa loppua. Sisarukset kohtasivat Weskerin, joka kaappasi itselleen Steven ruumiin, jossa oli vielä jäljellä T-Veronica-virusta. Wesker viivästytti kuitenkin kostoaan, jolloin Chris ja Claire pakenivat viimein lopullisesti. En ole pitkään aikaan tuntenut sellaista euforiaa kuin silloin, kun Code: Veronican lopputekstit alkoivat pyöriä.
Arvosteluissa Code: Veronica on pärjännyt loistavasti, mutta ystäväpiirissäni se jakaa mielipiteitä. Itse rakastuin Code: Veronicaan ja pelaisin sen mielläni joskus tulevaisuudessa uudelleenkin. Ensi viikolla alkaakin sitten odotettu ja hypetetty Resident Evil 4! Oletteko valmiita?
Wine, words & lovers 