Kulttuuria: Voi kun se olis mukavaa

Kävimme anoppini kanssa katsomassa Oulun teatterin version ”täydellisestä musikaalista” My Fair Ladysta. My Fair Lady on ollut pitkään tämän musikaalien rakastajan aukko sivistyksessä, mikä oli itse asiassa hyvä asia, sillä se sai jännittämään tarinan lopetusta toden teolla.

My Fair Lady kertoo brittiläisestä köyhästä nuoresta naisesta, Eliza Doolittlesta (ilmiömäinen Yasmine Yamajako), joka myy kadulla kukkia, nauraa äänekkäästi ja puhuu räväkästi. Hän kohtaa kadulla kieltentutkija professori Henry Higginsin (Janne Raudaskoski), joka lyö ystävänsä Hugh Pickeringin (Mikko Leskelä) kanssa vetoa siitä, pystyisikö hän kouluttamaan huonotapaisesta Elizasta puolessa vuodessa salonkikelpoisen leidin. Suhteellinen seksistinen alkuasetelma, joka voisi mennä kahteen suuntaan: joko mies kouluttaa tästä ”heitukasta” leidin ja sitten rakastuu tähän, kun tästä on tullut ”kunniallinen nainen”, tai sitten käy niin, kuin onneksi tarinassa oikeasti käy. Huomattakoon, että ainakin tämä versiointi My Fair Ladysta ei lopu samalla tavalla kuin alkuperäinen tarina, jonka loppu on tulkinnanvarainen.

Tarina lyhyesti: Eliza muuttaa Higginsin luokse puoleksi vuodeksi miesten lyötyä vetoa siitä, voisiko Higgins kouluttaa hänen kaltaisensa ”tyttösen” (Higgins tytöttelee aikuista Elizaa koko musikaalin ajan ja se on raivostuttavaa). Higgins on huono opettaja, joka sättii ja huutaa, mutta Eliza ei anna periksi, vaikka hänen onkin vaikeaa oppia ”puhumaan oikein”. Suomenkielisessä versiossa Eliza puhuu vahvasti murtaen. Eliza on suostunut koulutukseen siksi, että hän haluaa ryhtyä floristiksi, muttei tulisi pääsemään tehtävään, jos hän ei oppisi ääntämään oikein. Higgins koettelee Elizaa ja tietää, että hän voi evätä tältä ruoan tai suojan, jos tämä ei edisty opinnoissaan. Higgins hyväksikäyttää koko ajan asemaansa varakkaana auktoriteettina. Elizan edistyttyä kolmikko (Eliza, Higgins ja Pickering) iloitsevat aidosti, ja hetken tunnelma on lämmin. Miehet päättävät testata Elizaa hevoskilpailuissa, joihin myös Higginsin äiti osallistuu ”tärkeiden” ystäviensä kanssa. Eliza pärjää vaihtelevasti, mitä nyt erehtyy välillä puhumaan influenssoista, perseistä ja vodkasta, mutta saa kosijan Freddy-nimisestä miehestä hurmattuaan tämän huumorillaan. Puolen vuoden jälkeen Eliza onnistuu suurissa juhlissa, jonka kaikki vieraat ovat hurmiossa hänestä. Higgins ottaa onnistumisesta kaiken kunnian itselleen sivuuttaen kiittämättömästi Elizan täysin ja toteaa, että hän on onnellinen, että koe on viimein ohi. Hyväksikäytetty Eliza harmistuu siitä, että hänen saavutuksiaan vähätellään, kunnia viedään häneltä pois, ja hänen tunteitaan ei huomioida ollenkaan. Hän on Higginsille vain leikkikalu ja keino pönkittää omaa asemaansa ja egoaan kouluttajana. Eliza ottaa ja lähtee. Higgins jää kaipaamaan, mutta Eliza ei enää palaa hänen luokseen miehen suostutteluyrityksistä huolimatta.

En ole koskaan ennen pelännyt, että jokin tarina päättyisi rakkaustarinana. My Fair Ladyn kohdalla pelkäsin hirveästi. Raudaskoski tulkitsi uskomattoman vakuuttavasti viehättävää mutta elitististä ja sovinistista Higginsia, joka kuvittelee olevansa muiden yläpuolella, koska hän on koulutettu ja hän tuntee rikkaita ihmisiä. Upea Yamajako hurmasi Elizana, jonka oma agenda säilyy vahvana koko tarinan läpi. Eliza on räiskyvä persoona, joka ei suostu miesten ovimatoksi ja sanoo sen ääneen. Hän on ahkera, periksiantamaton ja luonnollisesti onnistuu haasteessa ”oppia salonkikelpoiseksi leidiksi”. Yamajakon uhmakas tulkinta Elizan voimaannuttavasta kappaleesta Oota vaan / Just you wait jäi vahvasti mieleen. Molemmat pääosan esittäjät olivat vahvaäänisiä, vakuuttavia ja kuin syntyneitä rooleihinsa. Oulun teatteri kierrättää pääosissa kahta toistakin näyttelijää ja olisi mielenkiintoista nähdä, miten hahmot ja tulkinnat tarinasta muuttuvat pääosin vaihtuessa. Show’n varasti jokaisessa kohtauksessaan Hannu Pelkonen, joka hurmasi viinaan menevänä Elizan isänä Alfred P. Doolittlena.

My Fair Lady on (ainakin tässä tulkinnassa) kantaaottava ja voimakas musikaali, joka käsittelee luokkaeroja, sukupuolirooleja ja naisen asemaa. Higginsin kappale Mies miehelle / Hymn to him saa silmät pyörimään päässä takaraivoon, kun hän pohdiskelee, mikseivät nalkuttavat ja emotionaaliset naiset voi olla enemmän kuin järkevät miehet. Samaan aikaan Eliza ja Higginsin äiti (Anneli Niskanen) tekevät pilkkaa Henrysta, joka ei osaa kohdella naisia kunnioittavasti. Ei ole yhtään epäselvää, miksi Henry julistautuu ikipoikamieheksi – ja miksi on niin tyydyttävää, että tämä ei ole rakkaustarina. My Fair Lady päättyy siihen, että Eliza kohtaa elämänsä keskeisimmät miehet (Henryn, isänsä ja innokkaan kosijan Freddyn), kääntyy kannoillaan ja jättää kaikki nämä taakseen tavoitellakseen unelmiaan yksin – korkokengät kopisten. Yaaas. Lopussa Eliza ei palaa häntä huonosti kohdelleen miehen luokse – ja minä huokaisen helpotuksesta esiripun laskeutuessa ja aplodien täyttäessä loppuunmyydyn salin. Olo My Fair Ladyn jälkeen on hyvin voimautunut, sillä sen sanoma on, että omia unelmiaan pitää tavoitella, omista saavutuksistaan tulee olla ylpeä, kenenkään ei tule antaa kävellä ylitsesi ja mikä tärkeintä: jos joku kohtelee sinua huonosti, sinulla on oikeus lähteä katsomatta taaksesi. Kuulen korvissani vieläkin Elizan päättäväiset askeleet, kun hän lähti tavoittelemaan unelmaansa floristina – eikä hän tarvitse yhtään miestä toteuttaakseen sen.