Olen tunnustellut sanaa vieras suussani nyt monta tuntia, mutta en saa yhdestäkään siihen liittyvästä ajatuksesta kunnolla kiinni. Tässä siis puolenyön ajatusvirtaa, jossa ei ehkä ole punaista lankaa.
Eniten minua aiheessa pohdituttaa, mitä tarkoitetaan sanalla vieras ja ennen kaikkea, milloin ihminen lakkaa olemasta meille vieras? Silloin, kun saamme tietää toisen nimen vai silloin, kun tapaamme ensimmäistä kertaa? Riittääkö sekään, tarvitaanko vielä henkilökohtaisempi kohtaaminen?
Sanotaan, että vieras on vain ystävä, jota et ole tavannut vielä, ja allekirjoitan tämän sanonnan kyllä vahvasti. Olen useasti elämässäni kokenut tilanteen, jossa tapaan jonkun itselleni vieraan ihmisen, mutta koen hänet jo tutuksi esimerkiksi somen tai yhteisten tuttujen kautta. Tällaisissa tilanteissa on vaikeaa muistaa, että itse on kuitenkin edelleen toiselle vieras.
Vierautta on ehkä kuitenkin vaikeinta käsitellä silloin, kun se ei ole alku vaan päätöspiste, eli kun tutusta ja jopa rakkaasta ihmisestä tulee yhtäkkiä vieras. Toki on myös niitä tilanteita, joissa aika ei haalista ystävyyttä, vaan seuraavalla kerralla jatketaan siitä mihin jäätiin. Minun on ollut vaikeaa hyväksyä, että joskus ihmiset lähtevät elämästä ja muuttuvat uudelleen vieraiksi. Syyllisyydentunto ja suru ovat kuitenkin hälventyneet, kun olen ymmärtänyt, että jokainen ihminen on elämässäsi juuri oikeaan aikaan ja juuri oikean verran.
Lopulta, ei vieraudessa ole mitään pahaa: se on mahdollisuus tutustua ja löytää uutta.
Wine, words & lovers 