Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia pelistä Resident Evil 4 remake (2023) ja luonnollisesti myös Resident Evil 4 (2005). Pelin sisältövaroitukset: K-18 explicit violence & gore
Siitä on nyt vajaa kaksi viikkoa, kun sain Resident Evil 4 remaken pelattua läpi ensimmäisen kerran. Olen tässä kahden viikon aikana tuntenut ihan valtavasti vetoa aloittaa peli uudestaan, mikä kertoo parhaiten siitä, kuinka hieno peli tämä olikaan! Blogitekstit ensimmäisestä läpipeluusta hardcore-vaikeusasteella löytyy täältä.
Pelin plussat
Resident Evil 4 remake on paras videopeli, jonka olen koskaan pelannut. Tästä toteamuksesta on hyvä lähteä liikkeelle! Resident Evil 4 remake on alkuperäiselle pelille uskollinen uudelleenversiointi, joka pitää kiinni lähdemateriaalista, mutta uudistaa ja parantaa sitä tarpeellisissa kohdissa. Peli onnistuu tasapainottelemaan todella hyvin kauhupelin ja toimintapelin välimaastossa, ja se pitää tunnelmallaan otteessaan niin jännittävissä, pelottavissa kuin tunteikkaissakin kohdissa.
Erityisen onnistunut Resident Evil 4 remake on tarinankerronnassaan. Remake syventää alkuperäisen pelin hahmoja ja kertoo heidän tarinansa mielestäni mieleenpainuvammin ja tunteita herättävämmin kuin alkuperäismateriaali. Etenkin Luisin hahmo on uudelleenversioinnissa todella onnistunut, ja häneen ehti todella kiintyä ennen hänen odotettua mutta silti traagista kuolemaansa. Ashleyn hahmo tuntui paljon realistisemmalta käytökseltään ja repliikeiltään; näin käyttäytyisi Ashleyn ikäinen nuori nainen jouduttuaan kidnapatuksi ja kamaliin hengenvaarallisiin tilanteisiin. Krauserista jäi mielenkiintoisen ristiriitainen fiilis: vaikka Krauser onkin pelin kuumottavin pahis, hänen tuskaansa ja motivaatioitaan pystyi ymmärtämään nyt niin hyvin, että hänen tappamisestaan tuli aika paha mieli. Onnistuneesti rakennettu hahmo siis! Ja tottakai pelin todellinen tähti on sen päähenkilö Leon, joka tuntuu nyt paljon aidommalta: hän on kokenut jo ihan liikaa, ja joutuu kokemaan nyt vielä vähän enemmän. Matkan varrella hän ei kuitenkaan menetä huumorintajuaan, vaikka usko ihmisiin onkin varmasti koetuksella. Suosikkiasioitani tässä pelissä olivat ehdottomasti Leonin, Ashleyn ja Luisin väliset dynamiikat, ja mitä nämä kohtaamiset kertoivat hahmoista. Pelin dialogi, etenkin Leonin one-linerit, olivat todella hyvin kirjoitettuja!
Resident Evil 4 remaken toinen kirkas timantti on sen visuaalisuus: pelin miljöö ja eri alueet ovat aivan upeita! Alkuperäisen pelin ympäristöt heräsivät aivan uudella tavalla eloon tässä uudelleenversioinnissa, ja etenkin linna oli niin kaunis, että henkeä salpasi. En tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, kun avasin pariovet water halliin.
Pelin rytmitys oli todella onnistunut: tapahtumat etenivät hyvässä tahdissa, ja siirtyminen alueelta toiselle soljui luonnollisesti. Aiemmin tutkituille alueille palaaminen tuntui palkitsevalta, ja alueiden koluaminen läpi kaikkien aarteiden ja välineiden löytämiseksi oli hauskaa. Pidin myös siitä, että alkuun peli totutti turvalliseen rytmiin, jossa chapterissa tapahtuu joko tasaisesti tapahtumia, tai sitten alkuun on hiljaisempaa ja sitten kunnon rytinää. Kun tähän rytmitykseen oli tottunut, peli alkoi rikkoa tätä kaavaa, mikä piti pelaajan entistä paremmin otteessaan. Etenkin chapterit 5, 9 ja 14 ovat hyviä esimerkkejä vähän armottomimmista luvuista.
Kauhupelistä tekee kauhupelin etenkin yksi asia, ja se on äänimaailma. Resident Evil -pelit ylipäätään loistavat upean monipuolisella äänisuunnittelullaan, eikä Resident Evil 4 remake tee tähän poikkeusta. Kuten muissakin sarjan peleissä, boss fight -musiikit kruunaavat onnistuneen audiokokonaisuuden. Alkuperäinen peli muutti pelisarjan suuntaa olemalla aiempia toimintapainotteisempi. Uudelleenversiointi teki huolellista työtä siinä, että se pysyi alkuperäisen pelin sävylle uskollisena, muttei missään vaiheessa unohtanut olevansa sydämessään aito survival horror -peli. Olen ilahtunut voidessani sanoa, että pelkäsin Resident Evil 4 remaken aikana lukusia kertoja (parhaat palat alla).
Resident Evil 4 remake teki todella hyvää työtä pahistensa kanssa. Krauserin kohtaaminen oli ehdottomasti pelin kohokohta, ja boss fightien rakastajana nautin myös Méndezin ja Salazarin kanssa taistelusta, mutta erityishuomionosoituksen ansaitsevat pelin tavalliset viholliset. Etenkin ikoniset moottisahaviholliset, linnan haarniskat ja garradorit (joita kutsun Wolverine-vihollisiksi) olivat todella onnistuneita ja kuumottavia vihollisia. Jokainen kohdattu regenerador oli liikaa, mutta sanon sen hyvällä: nämä olivat raskaita mutta onnistuneita pahiksia! Las plagas -mutaatiot kyläläisissä olivat myös varsin onnistuneita, sillä jokaisen ammutun vihollisen kohdalla sai jännittää, räjähtäisikö tämän päästä esiin parasiitti. Ja mietin edelleen, millainen lopputaistelu Saddlerin kanssa olisi voinut olla, jos en olisi valinnut raketinheittimen nopeaa loppuratkaisua.
Kehuja ansaitsevat myös pelimekaniikkoihin liittyvät ominaisuudet. Inventaario oli alkuperäisen pelin mukainen mitä tyydyttävin tetris, ja pidin siitä kustomoitavuudesta, mitä erilaiset inventaario-salkut ja charmit toivat pelikokemukseen. Asevalikoima oli monipuolinen, mikä mahdollisti taktikoinnin ja oman tyylin löytämisen.
Viimeisenä haluan ylistää vaikeusastetta. Resident Evil 4 remake ohjasi alkuperäisen pelin pelanneet pelaamaan pelin ensimmäistä kertaa hardcore-vaikeusasteella, ja pidän tätä hyvänä ratkaisuna. Olen mielestäni hyvä videopeleissä, ja tähtäykseni on ihan kunnossa (tarkkuuskeskiarvoni oli 69,9%), ja tämä näkyi hyvänä suoriutumisena myös haastavimmissa kohdissa. Pystyn myös pitämään hermot kurissa, ja sisuuntuminen peittää lähes aina turhautumisen (paitsi water hallissa). Suurimmilta osin hardcore oli haastava, ei vaikea, ja niin sen pitääkin olla – jos se olisi helppoa, se ei olisi hauskaa. Tärkeintä on, että hardcore ei ollut missään vaiheessa epäreilu, vaan onnistuminen oli kiinni pelaajan omista ratkaisuista ja taidoista. Pelissä oli ihanan haastavia kohtia, kuten talotaistelu (chapter 5), Salazar boss fight (chapter 12) ja Krauserin boss fight (chapter 14), mutta myös turhauttavan vaikeita kohtia, joista loistavin esimerkki on water hall (chapter 7). Voin ihan suoraan sanoa, että tämän pelin uudelleenpeluun ja minun välissä seisoo tieto water hallin kohtaamisesta uudelleen.
Pelin miinukset
Keksin aitoja miinuksia tälle pelille vain ihan muutaman yksityiskohdan verran. Selkein on mutaation kokeneiden susien design: mitä ihmettä niissä oikein tapahtui? Kuvan susista voi käydä katsomassa Resident Evil Wikistä täältä. Jokainen kohtaamani susi rikkoi muuten niin huolellisesti rakennettua immersiota ja tunnelmaa, sillä susien hammas-design oli niin naurettavan epäonnistunut, että ne näyttivät lähinnä koomisilta.
Toinen selkeä miinus, joka voi oikeasti olla ihan yhtä hyvin skill issue, oli quicktime eventien armottoman pieni aikaikkuna. Kun vihollinen kaatuu maahan ja alkaa kiemurrella las plagasin ottaessa hahmoa haltuun, tulee hahmon pään kohdalle pop-up hahmon puukottamisesta. Suurimman osan ajasta painoin refleksinomaisesti oikeaa nappia hahmon kohdalla, mutta animoidun puukotuksen sijaan Leon vain räiski hahmoa puukolla. Hahmon kohdalle piti asettua juuri oikein päin ja juuri oikealle kohdalle, jotta animaatio lähti puukoniskusta käyntiin. Melee-hyökkäysten ikkuna oli myös armottoman pieni: kun näin option potkaista pökertynyttä hahmoa, tämä todennököisesti ehti toipua ennen kuin Leon pääsi riittävän lähelle potkaistakseen. Skill issue, todennäköisesti, tai sitten hardcoren ominaisuus.
Resident Evil 4 on sarjan kruununjalokiviä, ja sen remake teki jotain, mitä oli vaikea saavuttaa: se saavutti ja ylitti kaikki siihen kohdistuneet odotukset! Alkuperäinen peli on edelleen ikoninen ja kaikkien aikojen parhaita videopelejä, mutta nykyaikaisilla grafiikoilla ja syvällisemmällä tarinankerronnalla remake onnistuu olemaan vielä parempi. Uskomaton suoritus Capcomilta, ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa!
Resident Evil -taipaleeni on vielä kesken, sillä en ole vieläkään pelannut Resident Evil 5:sta ja 6:sta. Siinä onkin tekemistä kerrakseen!
Wine, words & lovers 