Tämän päivän feminismi-postauksessani puhutaan seksistä! Seksistä ja seksuaalisuudesta puhuminen jakaa mielipiteitä: kenen sopii puhua seksistä, missä tilanteissa ja kenelle? Onko minun sopivaa puhua seksistä kavereideni kanssa keskellä kirkasta päivää? Onko outoa, jos keskustelen seksistä vanhempieni kanssa? Onko seksistä avoimesti puhuminen tavallisempaa miesten kuin naisten kesken? Keskustellaanko seksistä ylipäätään yhteiskunnassamme ”oikein”?
Seksuaalikasvatus on ihmisoikeus ja jokaisella on oikeus saada kasvatusta seksistä ja seksuaalisuudesta, oli tämä kasvatus sitten opetusta terveystiedon tunneilla tai keskusteluja omien huoltajien kanssa. Luulen, että yhteiskuntamme ei tällä hetkellä ole seksipositiivinen ja suhtaudu seksiin ja seksuaalisuuden kirjoon terveellä tavalla siksi, että seksuaalikasvattajiemme asenne aiheisiin on hyvin vaihtelevaa ja usein hyvin negatiivista. Itse olen hyvin tyytymätön kouluissa saamaani seksuaalikasvatukseen: sekä yläasteella että lukiossa seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevät tunnit olivat epämukavia, negatiivissävytteisiä ja kaikkea muuta kuin kutsuvia keskusteluun ja kyselyyn. Olen onnekas, koska en ole joutunut kasvamaan Amerikan pidättyväisyys-seksuaalikasvatusmalliin, mutta ei meidän ”tässä kuvia klamydiasta ja tässä taas kuppa ja kuus muuta” -mallissakaan ole kehumista. Kouluissa saamani seksuaalikasvatus oli lähinnä kondomien vierittelyä banaanien päälle ja monivalintatestejä, joiden vastaukset käytiin ääneen läpi, mutta tarkentavat kysymykset eivät olleet tervetulleita. Muistikuvani terveystiedon tunneilta ovat pitkälti edellämainitut. Seksuaalikasvatus oli myös hyvin hetero- ja cis-keskeistä – aivan kuin muita vaihtoehtoja ei olisi tai meidän ei tarvitsisi tietää niistä. Kuulin opetusympäristössä ensimmäisen kerran sanan biseksuaali, kun sanoin sen itse esitelmää pitäessäni.
Minulle ei koskaan pidetty kukat ja mehiläiset -keskustelua. (Sidenote: miksi asioista on niin vaikeaa puhua niiden oikeilla nimillä? Eikö seksiin liittyviä tabuja saisi rikottua sillä, että joskus sanoisi vaikka sanan vagina ääneen?) Oman seksuaalikasvatukseni sain seksipositiivisen youtube-tähden Laci Greenin videoista ja tätä aiemmin nuortenlehtien kyselypalstoilta. Otin asioista selvää itse, sillä koulu ei tarjonnut minulle muuta tietoa kuin 1) tässä on kondomi, näin laitat sen käyrään banaaniin ja 2) käytä kondomia, niin et saa tässä diaesityksessä näytettyjä tauteja. Pisteet yläasteelle siitä, että opin siellä, mikä klitoris on – Amerikan joissakin kouluissa sen olemassaolo kun kiistetään kysyttäessä.
Itseoppineena seksin saralla opin myös kriittisyyttä koulun ja yhteiskunnan syöttämiin oppeihin: sattuuko seksi muka oikeasti vaginallisiin ensimmäisellä kerralla vai eikö kumppani vain osaa/halua/jaksa lämmitellä häntä oikein? Opin, että seksuaalikasvatuksestamme puuttuu täysin nautinnon ja tyydyttämisen opettaminen: kuinka monta ongelmaa ratkeisikaan sillä, että keskustelisimme enemmän siitä, mitä me haluamme ja miten meitä voi tyydyttää. Puhuttiinko terveystiedon tunneilla edes orgasmeista?
Media opettaa meille pitkälti vääristynyttä tapaa käsitellä seksiä ja seksuaalisuutta: sukupuolistereotypiat jylläävät myös elokuvissa ja televisiossa ja ne opettavat, että nainen on halun kohde, ei koskaan haluaja, ja seksi on saavutus intiimin kokemuksen sijaan. Elokuvien opetusten vuoksi häpesin parikymppisenä silloista neitsyyttäni (se joka loi tuon sosiaalisen konstruktion voi painua helvettiin). Voin laskea yhdellä kädellä audiovisuaaliset teokset, joiden voin sanoa esittävän seksiä ja seksuaalisuutta terveellä ja tasapainoisella tavalla: että seksistä ei tehdä saavutusta tai vitsiä, kaikki osapuolet ovat halukkaita keskustelemaan seksistä sen harrastamisen lisäksi, ja kaikkien osapuolten nautinto on yhtä tärkeä asia.
Suhtauduin seksiin ja seksuaalisuuteen pitkään hyvin negatiivisesti: se oli asia, josta ei sopinut kysyä, se piti salata, siitä ei kannattanut edes kirjoittaa päiväkirjaan kuin metaforin. Pääsin tästä negatiivisuudesta irti vasta ammattikorkeakoulun ensimmäisellä, kun yhtäkkiä ympärilläni oli arvostamiani naispuoleisia luokkatovereita, jotka puhuivat seksistä avoimesti. Ymmärsin, että seksi ja seksuaalisuus eivät olekaan pahoja asioita, ja niitä voi toteuttaa itselleen sopivalla tavalla. Menetin yhden ystävän siksi, että uskalsin ilmaista avoimemmin seksuaalisuuttani ja puhua seksistä ääneen, sillä se ei hänen mielestään ollut sopivaa naiselle. Pffft. Olen tuosta eteenpäin ollut onnellisimmillani omassa kehossani ja seksuaalisuudessani. Asioiden pitäminen sisällä ei ole tervettä.
Olen törmännyt moneen kaksoisstandardiin seksiä ja seksuaalisuutta tutkiskellessani: laulaja Halsey teki samalle kappaleelle kaksi musiikkivideota, jossa toisessa hän on intiimisti sängyssä miehen kanssa vähissä vaatteissa, toisessa suutelee toista naista täysissä pukeissa neonvaloissa. Arvatkaa, kumpi musiikkivideo koettiin pornografiseksi? Mies on pelimies ja ”tosi äijä”, jos hänellä on ollut monta naista, mutta monta seksikumppania läpikäynyt nainen on jotenkin likainen ja huono, ihan kuin seksikumppanien määrällä olisi jotain merkitystä. Seksikumppanien määrä ei tee sinusta huonompaa tai parempaa kuin muut, oli se sitten 0, 3 tai 52. Lopetetaan yhdessä slutshaming, jooko?
Minua hämmentää, miksi seksi nostetaan erityiselle jalustalle. Seksistä puhuttaessa olen kokenut hyssyttelyä ja pikaista aiheen vaihtoa. Miksi minä en saa puhua seksistä ääneen? Miksi joillekin on hämmentävää, että keskustelen äitini kanssa käyttämistäni ehkäisymenetelmistä? Olen onnekas, sillä olen nyt päässyt elämässäni sellaisiin piireihin, joissa seksi nähdään tavallisena, hyvänä ja positiivisena asiana, jota jokainen saa toteuttaa itselleen sopivalla tavalla. Haluaisin jonakin päivänä elää yhteiskunnassa, joka olisi seksipositiivinen, porno voisi olla voimauttavaa halventavan sijaan, ja seksi olisi vain yksi keskustelunaihe muiden joukossa.
Tuliko sinulle epämukava olo tätä lukiessasi? Mietitkö, miksi nuori nainen jakaisi näitä asioita kaikkien luettavaksi? Koetko tietäväsi minusta nyt liikaa? Haastan sinut haastamaan omaa ajatteluasi: miksi sinussa heräsi näitä ajatuksia? Miksi usealle jokapäiväinen ja arkinen asia tuntuu meistä niin tabulta, että siitä puhuminen tai lukeminen tekee epämukavan olon?
Loppuun jätän hyvän aiheeseen liittyvän slam poemin:
Wine, words & lovers 