Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia peleistä Resident Evil 1 (remastered, Chris Redfield). Jos harkitset pelin pelaamista, älä lue tätä tekstiä, sillä pilaan sinulta hyviä pelikokemuksia. Pelin sisältövaroitukset: K-18 explicit violence & gore
Aloitin Resident Evil -seikkailuni toukokuussa 2017 ensimmäisellä Resident Evil -pelillä. Ennen tätä olin pelannut hieman Resident Evil 7: Biohazardia ja koukuttunut pelisarjaan. Ensimmäinen läpi pelaamani peli oli remasteroitu Resident Evil Jill Valentinen hahmolla, minkä jälkeen sukelsin Resident Evil 2 ja 3 pariin ja siitä eteenpäin. Kolmen vuoden jälkeen koitti kuitenkin aika palata juurille ja pelata ensimmäinen osa sen toisella päähahmolla, Chris Redfieldillä. Chris on yksi Resident Evil -pelisarjan keskeisimmistä henkilöistä, mutta itse en ollut vielä tähän mennessä päässyt tutustumaan Chrisiin – ei nyt muistella sitä kertaa, kun unohdin Chrisin kuolemaan pelatessani pelin läpi Jillillä. Oli aika muutoksen!
Fear can’t kill you, but… Chris’ small inventory certainly will.
Chrisillä on kaksi lokeroa pienempi inventaariotila kuin Jillillä – vain kuusi paikkaa. Tämä on ensimmäinen asia, jonka huomaan aloittaessani reilun yhdeksän tunnin seikkailun Chrisillä. Ei mene kauaa ennen kun kohtaankin jo ensimmäisen ongelmani Chrisillä pelaamisen kanssa: pieni inventaariotila tarkoittaa, että esineiden poimimisella täytyy taktikoida enemmän kuin Jillin kanssa. Joudun aloittamaan pelin alussa huomatessani, että olen poiminut pelin alkuvaiheelle epäolennaisia esineitä ja täyttänyt niillä inventaarioni. En täten pystynyt poimimaan tärkeitä esineitä, jotka mahdollistaisivat pääsyni tavaraboksille. No, siinä meni vain hetki hukkaan!
Aloitan ah niin rakkaan kartanon tutkimisen Chrisillä – jolla ei ole asetta. Ensimmäisen zombien kohtaaminen on kutkuttavan jännittävää aseistamattomana. Zombie on Chrisin kolleegan Kennethin kimpussa, ja aseistamattomana pakenen takaisin pääaulaan. Jill ja Wesker ovat kadonneet, mutta jättivät jälkeensä käsiaseen. Aseistautuneena lähden seikkailemaan kartanon käytäviä suhteellisen itsevarmana – tankkikontrollit muistuvat nopeasti mieleen, enkä juokse kovinkaan kauaa päin seiniä. Ampuminenkin alkaa pian sujua.
Toinen merkittävä ero Chrisin ja Jillin välillä on se, että Jillillä on tiirikka ja Chrisillä sytkäri. Kätevää zombien tuleen tuikkaamisen kannalta, mutta vähemmän kätevää sen osalta, että Chris täyttää jo tarpeeksi pientä inventaariotaan vanhoilla avaimilla. Chrisillä pelaaminen tarkoittaa siis enemmän tavaraboksilla juoksemista, mutta se ei haittaa, kun nostalgisoin kartanon tutuilla käytävillä löytäen perille huoneisiin jo vanhasta tottumuksesta. Tuntuu hyvältä olla taas täällä.
Chris kohtaa S.T.A.R.S. Bravo-tiimin Richardin ja Rebeccan. Richard on loukkaantunut, ja minun täytyy auttaa häntä hakemalla parantava seerumi toisesta turvahuoneestani, jonne parivaljakko asettuu Richardin pelastamisen jälkeen. On hauskaa, että kohdatut hahmot ja tarina muuttuvat riippuen siitä, pelaako Jillillä vai Chrisillä! Chrisille tärkeimmät hahmot ovat Rebecca ja Wesker, kun taas Jillin kanssa Barry on keskeisessä roolissa. Oliko minulla ikävä Barrya tällä pelikierroksella? Ehkä tämän meemiarvon vuoksi. Chris itse antoi kuitenkin omaa meemiarvoa kahdessa kohtaa peliä – nimittäin nuotti- ja kemiapulmapelien kohdalla. Nuottipulmapelissä hahmo soittaa Moonlight Sonatan nuoteista pianohuoneessa, mikä avaa salaisen huoneen. Chris ei kuitenkaan osaa soittaa, vaan Rebecca tulee soittamaan sen hänelle. Myöhemmin joudun skippaamaan yhden suosikkipulmapeleistäni, jossa sekoitellaan kemikaaleja V-Jolt -kasvimyrkyn saamiseksi, sillä näytöllä lukee tympeästi, että Chris ei ymmärrä kemian perään ja siksi on turhaa yrittää (vaikka Chris sai samat ohjeet kuin Jillkin).
Pulmapelit ovat yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi tällä pelillä on niin tärkeä paikka sydämessäni. Resident Evilin pulmapelit ovat monipuolisia, kekseliäitä ja haastavia, vaikka ne olisivat entuudestaan tuttuja. Olin aivan liekeissä ratkoessani eri pulmapelejä ja ratkoessani, mikä avain käy mihinkin kartanon oveen. Vaikka muutama pulmapeli olikin muuttunut hahmon vaihtuessa, ei se vähentänyt pelikokemuksen mahtavuutta.
Ensimmäinen osuus kartanossa sujui hienosti, ja oli aika siirtyä pihaan ja sieltä mökkiin ja residenssiin. Matkalla pihametsikköön kohtasin kuitenkin koiran, joka kävi ensimmäistä ja viimeistä kertaa kohtalokseni. Kyllä, kuolin vain kerran koko pelin aikana, ja se oli koiraan. Hups.
Residenssissä tein tällä kertaa oikein ja jätin siellä vaeltelevat hämähäkit rauhaan. Jos minua ei häiritä, ei ole syytä tuhlata panoksia. Residenssi ja vesialue olivat helppoja alueita, vaikka vesialueen tyhjentämisestä jäikin paha mieli haiden vuoksi. Voisipa alueen läpäistä satuttamatta haita! Onnistuin tuhoamaan kasvihirviön ilman V-Jolt -kemikaalia, ja oli aika palata takaisin kartanoon availemaan lisää ovia!
Hunterit tulevat seurakseni kartanon toisella osuudella. Ne eivät haittaa minua, kunnes tulee aika palata pari tallennusta taaksepäin niiden vuoksi. Tutkin rauhassa yhtä työhuonetta kuullessani yläkerrasta Rebeccan huudon. En kuitenkaan löytänyt Rebeccaa, ja päättelin huudon kuuluvan tutkimattomasta huoneesta yläkerrassa. Tutkimattomassa huoneessa kohtasin toista kertaa jättikäärmeen, mutta en Rebeccaa. Kun löysin viimein huoneen, jossa Rebecca oli – paino sanalla oli – hän oli jo kuollut Hunterin hyökättyä hänen kimppuunsa. Koska tällä kertaa ajattelin saada parhaan lopetuksen, palasin taaksepäin tallennuksissa pelastaakseni Rebeccan.
Kuumotuskäyrä nousi lähestyessäni pelissä osaa, jossa hahmoni kohtaa Lisa Trevorin tunneleissa ja kellarin haudalla. Pelon sijaan Lisan kohtaaminen aiheuttikin minussa enemmän surua, ja yllätin itseni nyyhkyttämästä juostessani Lisan ohi tunneleissa. En edes yrittänyt ampua häntä kohti. Tunnelien vaikein osuus olivat suuret kivenlohkareet, jotka vierivät Chrisiä kohti. En kuitenkaan jäänyt alle! Tunneleihin jäi yksi huone kartassa punaiselle (eli sinne jäi löydettäviä esineitä), mutta jälkikäteen tarkistettuna taakse jäi vain käsiaseen panoksia, joita en jäänyt kaipaamaan. Kohtasin Lisan uudelleen hänen äitinsä haudalla, ja tiputin kivenlohkareet rauhassa alas Weskerin tykitellessä Lisaa kohti aseellaan. Vähän itketti, kun Lisa hyppäsi kuiluun äitinsä kallon kanssa.
Viimeisenä edessä oli maanalainen laboratorio, joka aiheutti eniten jännitystä pelihistoriani vuoksi. Pelatessani Jillillä unohdin pelastaa Chrisin hänen sellistään labran itsetuhomekanismin käynnistyttyä pelin lopussa, enkä antaisi sen tapahtua uudelleen. Etenin hyvin varovasti ja varmistin, että en ohittaisi point of no returnia ilman Rebeccaa ja Jilliä vierelläni. Tässä kohtaa peliä huomasin, että olisin selkeästi voinut valita vaikeimman vaikeustason (pelasin normaalilla), sillä minulla oli parannusesineitä ja panoksia vaikka muille jakaa ja takana vain yksi kuolema. Lopulta minulla jäi 17 parannusesinettä (suurin osa ensiapusprayta, loput ruohosekoituksia) käyttämättä, ja panoksiakin oli vielä reilusti kaikkiin aseisiin.
Tyrantin kohtaaminen on aina hienoimpia hetkiä Resident Evil -pelissä, ja se oli viimein käsillä! Ensimmäinen Tyrant-kohtaaminen oli ohi hetkessä, sillä olin säästellyt Magnum-panoksia Tyrantia varten. Tyrant meni matalaksi kuitenkin hieman liian helposti, mikä vähän harmitti. Toisaalta tuoreimpana Resident Evil -kokemuksenani on hardcore Nemesis boss fightit, joten ehkä ihan mukavaa, että välillä on helppoakin. Rebecca laukaisi labran itsetuhomekanismin, ja minä syöksyin pelastamaan Jillin. Etenimme kolmestaan viimeiselle alueelle, jossa kohtasimme jälleen Tyrantin. Pelkäsin Jillin ja Rebeccan hengen puolesta tässä taistelussa, mutta Tyrant meni jälleen nopeasti matalaksi Magnum-panoksien ja raketinheittimen kombinaatiolla. Sain parhaan mahdollisen lopetuksen, kun kaikki kolme nousivat helikopteriin ja lensivät auringonnousuun!
Resident Evilin pelaaminen toisen kerran oli hauska ja nostalginen kokemus, joka todellakin kannatti! Peli oli sopivan erilainen, mutta silti tuttu ja rakas. Eri näkökulmasta kerrottu tarina ja uudet hahmot pitivät pelaajan koko ajan varpaillaan, enkä missään vaiheessa uskaltanut luottaa, että paikat tai tapahtumat toteutuisivat samalla tavalla kuin ensimmäisellä pelikerralla. Oli ihanaa palata tuttuihin ympäristöihin ja pulmapelien pariin, ja tämä on edelleen yksi parhaista pelaamistani kauhupeleistä. Chris liittyi tärkeiden videohahmojen perheeseen, ja odotan innolla seuraavaa kohtaamistamme!
Seuraavana Resident Evil -pelinä vuorossa on Resident Evil 0, jonka pelaaminen olisi tarkoitus myös streamata! Sukellan nollan kimppuun syksymmällä!
Wine, words & lovers 