Eristäytymisajan ulkonäköpohdinnat

Olen nyt social distancingin aikana pohtinut paljon ulkonäköä ja erilaisia ulkonäköoletuksia, joita yhteiskunta asettaa etenkin naisille. Tänään lähdin Pullan kanssa ulos ja päätimme spontaanisti mennä koirapuistoon. Koirapuistossa otin takin pois, koska aurinko porotti. Kun koirapuistoon tuli muita ihmisiä ja aloin jutella heidän kanssaan, tulin itsetietoiseksi siitä, etten ollut laittanut rintaliivejä – niin kuin en oikeastaan etätöissä koskaan laita. Laitoin takin auringon mentyä vähänkin pilveen ja yritin perustella sitä itselleni juuri ilman viilenemisellä, vaikka oikeasti aloin häpeillä sitä, että en ollut laittanut rintsikoita lähtiessäni ”ihmisten ilmoille”. Miksi ihmeessä minun olisi tarvinnut? Miksi rintaliivit pitäisi ehdottomasti olla päällä koirapuistoon lähtiessä – tai oikeastaan ollenkaan?

Eristäytymisen aikana olen huomannut, että jotkin elementit laittautumisessani ovat eksklusiivia siihen, että poistun kotoa. Korona-aallon alkaessa sosiaalisessa mediassa pohdittiin paljon sitä, että eristäytyminen todistaa, mitkä laittautumiseen liittyvät elementit ovat todella itseämme varten ja mitkä silkasta yhteiskunnallisesta ulkonäkönormista johtuen. Tajusin jo maaliskuun alussa, että oma meikkaamiseni jakautuu näihin kahteen kategoriaan. Rakastan luomiväreillä leikkimistä ja muutenkin silmä- ja kulmameikkien sekä huulipunien käyttäminen on itselleni tärkeää ja osa itseilmaisua. Meikkivoide ja puuteri paljastuivat kuitenkin nopeasti sellaisiksi meikeiksi, joita käytän vain muiden takia; jos saisin valita, en käyttäisi pohjameikkejä ollenkaan. Oikeastaan jos ihoni kunto sallisi, en niitä käyttäisi, enkä ”hyvinä ihopäivinä” käytäkään. Ja heti tuon kirjoitettuani aloin kriittisesti miettiä, miksi ihoa pitää arvottaa hyväksi tai huonoksi? Miksi näpyt tekisivät ihosta huonon? Miksi minun pitäisi kerrostaa ihoni useammalla eri tuotteella peittääkseni näppyjä, joita suurimmalla osalla ihmisistä on?

Työkaverini twiittasi toukokuussa siitä, kuinka häntä on alkanut ärsyttää lause ”laitoin meikkiä ja näytän taas ihmiseltä”. Hän pohti miksi naisen pitää olla meikattu ollakseen luokiteltavissa ihmisen näköiseksi? En voi lakata miettimästä tuota twiittiä. Olin kuullut tuon lauseen monista suista, myös omastani, eristäytymisen alettua, enkä ollut koskaan pysähtynyt miettimään sitä syvällisemmin. Pysähdyin tuon twiitin äärelle ja poistin lauseen sanavarastostani. Minun tai kenenkään muun naisen ei tarvitse meikata näyttääksemme ihmiseltä. Me näytämme ihmisiltä aina, koska me olemme ihmisiä, eikä sillä ole mitään tekemistä laittautumisen kanssa. Olen huomannut, että olen eristäytymisen aikana päivittänyt myös someani vähemmän, ja tajuan tämän johtuvan siitä, että en ole paljoa meikannut, ja meikittömien kuvien postaaminen tuntuu edelleen uroteolta ja maailmaa mullistavalta. Miksi naisen esiintyminen meikittömänä nähdään yhteiskunnassamme edelleen poikkeuksellisena? Muuttuuko tämä ajatusmalli ajassa koronan jälkeen, kun olemme nyt töissä etäpalaverien myötä nähneet toisemme meikittöminä, hiukset laittamattomina ja pyjama päällä – asia, joka oli aiemmin varattu vain kotiin ja läheisten ihmisten seuraan?

Minulla on ollut aina liikaa rintaliivejä. En tiedä, mikä on se ”oikea määrä rintisikoita”, mutta veikkaan että se luku ei ole kaksinumeroinen. Olen käyttänyt korona-aikaan niistä kolmia, ja tiheimpään ovat olleet käytössä ne kaikista mukavimmat. Suurimman osan päivistä en kuitenkaan rintaliivejä laita, ja itseni kohdalla olen huomannut, että rintaliivit ovat muodostuneet vaatteeksi, joka puetaan ulos lähtiessä kuten kengät. Eikä sekään päde kaikkiin tilanteisiin, sillä takin pukiessa rintaliivejä ei tarvita. Miksi ihmeessä naisten nännien mahdollinen näkyminen paidan läpi on edelleen niin pelottava ajatus yhteiskunnassamme? Free the nipple, please. Rintaliivejä on kivaa käyttää tiettyjen asujen kanssa, jolloin ne nimenomaan ovat osana asua, mutta niiden on lakattava olemasta edellytys naisten pukeutumiselle.

Vastaisuudessa alan oikeasti pukeutua ja laittautua oikeasti itseäni varten. Toivon, että pian pääsemme aikaan, jossa naisten ei tarvitse miettiä, koetaanko meikittömyys epäammattimaiseksi tai rintsikattomuus loukkaavaksi, ja voisimme vain olla ihmisiä katsomatta sitä, miltä me näytämme.