BOO! Päivän sana on aave! Kauhuelokuvien ja -pelien ystävänä kummitustarinat ovat lähellä sydäntäni. Tässä siis nostoja suhteestani kauhuun elämäni varrelta! Tekstistä muun muassa selviää, miksi Subwayn sämpylöiden tuoksu herättää kehossani pelkoreaktion!
Ensimmäisiä muistojani kauhutarinoiden parissa ovat koulupolkuni alusta: muistan hyvin Kyynämöisten koululla vietetyn yökoulun, jossa luimme kaverieni kanssa kauhutarinoita pimeän tultua. Elävästi mieleen on jäänyt muutama karmiva tarina, mutta mahtuu mukaan myös kauhukomedian klassikoita, sillä eihän lapsena kauhu saa olla liian intensiivistä. Luin lapsena myös paljon R. L. Stinen Goosebumps-kauhukirjoja, jotka olivat riittävän pelottavia jäädäkseen kummittelemaan mieleen toviksi lukemisen jälkeen. Suosikkikirjani Goosebumps-sarjasta oli Armoton aikamatka. Luin myös samalta kirjailijalta The Nightmare Room -sarjaa, josta sai myös jännitystä elämään. Suosikkini siitä oli Varjotyttö.
Lapsena minua jäi vaivaamaan painajaisiin asti erityisesti kaksi televisiossa näkemääni kauhukohtausta. Murhasta tuli totta -sarjassa oli kerran kohtaus, jossa teatterissa mukana olleiden hahmojen piti näytellä puukotuskohtaus, mutta sitten toinen heistä löytyikin oikeasti puukotettuna. Tuota enemmän minua kuitenkin jäi pelottamaan näkemäni kauhusarjan jakso, josta muistin ainoastaan yksin mökissä kirjoittavan kirjoituskoneen ja suosta nousevan naisen sekä sen, että sarja oli ruotsiksi. Käytin aikuisiällä useita vuosia sarjan löytämiseen, ja osuin napakymppiin ruotsinkielisillä keskustelupalstoilla. Kyseessä on Spökafton-sarjan jakso Ensamrummet, joka löytyy myös Youtubesta – mutta en ole uskaltanut katsoa sitä.
Aloin löytää kauhun ilon kunnolla yläasteella. Kauhupelit ja -elokuvat alkoivat kiinnostaa, ja tein niihin varovaisesti tuttavuutta. Sitten näin vahingossa Kauna-elokuvasta kohtauksen – jos tarkkoja ollaan, niin se taisi olla Kauna 2 (Jenkki-remake). Klippi kesti 15 sekuntia ja vei minulta yöunet valehtelematta kuukausiksi. Pelkäsin Kaunaa ihan kuollakseni. Sittemmin olen siedättänyt itseni tälle pelolle katsomalla huonosti toteutetun Kauna 3:n ja kaikki amerikkalaiset Ring-elokuvat. Ensimmäisiä Kauna-elokuvia en ole tohtinut katsoa edes jenkkiversiona, ja olen oppinut tunnistamaan, milloin ei kannata edes yrittää Aasiasta tulevan kauhun katsomista. Jos jossain osataan tehdä kauhua, se on nimittäin siellä. Kasvaessani olen oppinut huumaantumaan pelon ja kauhun tunteista, mutta säästän psyykettäni siinä, että jätän tämän lapsuudentrauman omaan arvoonsa.
Olen kirjoittanut lempikauhuelokuvistani aiemmin, joten tutustu niihin omassa postauksessaan! Erityismaininnan tässä ansaitsevat Scream-elokuvat, jotka olen nähnyt useaan otteeseen. Kävin katsomassa Scream 4:n aikanaan yksin elokuvateatterissa, mikä oli vaikuttava kokemus. Slasher-kauhuelokuvat olivat pitkään suosikkigenreni, ja kyllä ne sykähdyttävät edelleen!
Vanhaan hyvään aikaan, kun videovuokraamot olivat ja voivat hyvin, vuokrasimme usein kauhuelokuvia Nokian Makuunista. Koska reitti oli aina ovelta kauhuelokuvahyllylle, siitä karkkihyllylle ja kassan kautta kotiin, opin yhdistämään Makuunissa käymisen kauhuelokuviin. Nokian Makuunin vieressä oli Subway, josta aina kantautui heidän leipiensä tuoksu. Kehoni oppi assosioimaan Subwayn tuoksun Makuunin kauhuelokuvahyllyllä nousevaan jännitykseen, ja tämä kytkös on alkanut hiipua vasta viime vuosina.
Kauhupelit saapuivat vahvasti elämääni ammattikorkeakouluopintojeni aikana, kun kämppikseni esittelivät minulle Resident Evil -pelit – ja siitä kaikki alkoikin. Ennen tuota hetkeä en liiemmin välittänyt zombie-kauhusta – vaikka klassikot Shaun of the Dead ja 28 päivää myöhemmin olivatkin jo voittaneetkin kunnioitukseni puolelleen. Hullaannuin Resident Evil -pelien maailmasta ja uppouduin niihin täysin. Resident Evil näkyy myös täällä blogissa todella vahvasti.
Aluksi olin ajatellut, että kirjoittaisin suhteestani kummituksiin ja siitä, uskonko aaveisiin, mutta tämä lähti itse asiassa paljon mielenkiintoisimmille urille! Lienee myös selvää näiden pohdintojen jälkeen, että en uskaltaisi lähteä sörkkimään henkimaailmaa, joten ihan hyvä, että sitä ei tarvinnut pyöritellä; olen varma, että olen kerran nähnyt aaveen, ja en halua palata siihen muistoon yhtään enempää kuin on tarve.
Huomisen sana on tapahtuma!
Wine, words & lovers 