Pysähtyminen

Tammikuun lähes kahden viikon sairausloman aikana ehdin miettiä paljon ajankäyttöä, kiirettä, arkirytmiä ja pysähtymistä. Jouduin olemaan yhdeksän päivää pois töistä flunssan vuoksi ja yllätyin tunnekirjosta, jonka tämä aiheutti. Viihdyn töissä hyvin, työyhteisön kanssa on hauskaa olla, ja työ on palkitsevaa ja mielekästä, joten harmitti olla kotona katsomassa Netflixiä peiton alla päivästä toiseen. Ahdistuin myös siitä, kuinka sairauden pitkittyessä tiesin, että myös purettavat työsähköpostit kasaantuisivat. FOMO (fear of missing out) oli myös vahva, sillä työkaverien kanssa on hauskaa, ja pelkäsin jääväni paitsi jostakin (ja niin jäinkin, muun muassa kahden työkaverin läksiäisistä).

En ole koskaan osannut ottaa sairauslomaa taukona, vaan mietin silti töitä tai töihin paluuta jatkuvasti. Pohdin, pärjätäänkö siellä ilman minua, ja olisinko jo tarpeeksi terve palaamaan. Sairausloma on fyysinen tauko minulle, mutta ei henkinen sellainen, ja viime viikkojen aikana olen pohtinut tätä paljon. Mietin, miksi on niin vaikeaa pysähtyä omasta arjestaan ja vain olla Netflixin ääressä peiton alla lämmintä juoden. Olen päätynyt siihen, että syy tähän on sekä itsensä toteuttamisen puutteessa että ihmiskontaktin vähäisyydessä. Sairastaessa ei jaksa (eikä työn osalta voi) tehdä mitään rakentavaa ja kehittävää, joten sitä vain istuu päivästä toiseen katsomassa Modern Familyn kausia 5-7. Sain ilokseni aikaiseksi muutaman blogipostauksen, mutta suorittavana ihmisenä olisin toki halunnut enemmän. En osaa olla suorittamatta edes sairastaessa, vaan pohdin, mitä kaikkia rästisarjoja minulla vielä olisi (sain viimeinkin aikaiseksi katsoa Once upon a timen toiseksi viimeisen kauden loppuun) tai mitä voisin vaikka askarrella kotiin peiton alla makoillessani. Kaikki, mitä mieltää hauskaksi vapaa-ajan vietoksi (lukeminen, pelaaminen, Netflix…) käy tylsäksi, jos sitä joutuu tekemään päivästä toiseen ilman muuta ihmiskontaktia, kuin oma perhe, ja ulkoilua kuin koiran kanssa ulkona käyminen. Töihin paluussa suurin shokki oli se, kuinka paljon ihmisiä yhtäkkiä kohtasi esimerkiksi bussipysäkillä. Pitkään neljän seinän sisällä oleminen käy raskaaksi, vaikka kotona olisi kuinka ihanaa muuten olla.

Miten sitä oppisi pysähtymään ja vain olemaan? Hyväksymään sen, että aina ei tarvitse olla tavoitettavissa? Sairastamaan silloin kun on sairaana ilman, että tuntee siitä syyllisyyttä? Olemaan vain ihminen ja unohtamaan, mitä kaikkia titteleitä ja nimikkeitä on rakentanut siihen päälle?


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s