Resident Evil: ”Tällaisena tää kuuluu pelata”

Blogiteksti sisältää juonipaljastuksia pelistä Resident Evil 3 remake. Jos harkitset pelin pelaamista, älä lue tätä tekstiä, sillä pilaan sinulta hyviä pelikokemuksia. Pelin sisältövaroitukset: K-17 explicit violence & gore. Ennen kuin luet tämän, tsekkaa edellinen postaukseni aiheesta (standard-vaikeusaste) täältä.


Pelattuani Resident Evil 3 remaken läpi ensimmäisen kerran tavallisella vaikeusasteella jäin pohtimaan sitä, että peli ei vetänyt minua tarpeeksi turpaan. Ei hätää, tässä pelissä on vielä kolme vaikeampaa vaikeusastetta, ja näin hardcoren läpi pelattuani voin sanoa, että tällaisena tämä peli kuuluu pelata! Resident Evil 3 remakehardcore-vaikeusaste tuntui niin oikealta, että teki hyvää – kunnes pääsin loppupuolen boss fighteihin.

Hardcore on vaikein vaikeusaste, jolla pelin voi aloittaa ensimmäistä kertaa. Itselleni Hardcore oli toinen pelikerta. Hardcoren läpäisemisen jälkeen aukeaa vielä vaikeampi vaikeusaste, Nightmare, ja ne sankarit jotka sen läpäisevät pääsevät vielä kokemaan pelin vaikeimman vaikeusasteen eli Infernon. Hardcoren jälkeen olen suhteellisen varma, että en lähde edes kokeilemaan Nightmarea… vai lähdenkö? Turhautumiseni sanoo ei, kunnianhimoni kyllä. Sen voin täysin varmaksi sanoa, että tästä hardcoresta täytyy toipua ainakin Resident Evil 0:n verran – ja voisihan sitä pelata 1:n toisen kerran, tällä kertaa Chrisillä (silloin miehiä ei voi jättää jälkeen).

Mikä muuttui, kun aloitin toisen pelikierroksen hardcorella? Viholliset ovat vaikeampia ja aggressiivisempia, ja viimein Nemesis pyyhki minulla lattiaa! Panoksia ja parannusvälineitä on vähemmän, ja tällä kertaa niiden kanssa on taktikoitava oikeaan Resident Evil -tyyliin. Hardcore pakotti minut useasti siihen tilanteeseen, jossa palataan aiempiin tallennuksiin, jotta voi pelata paremmin ja säästää panoksia ja ruohoja myöhempää varten.

Aloitin hardcoren, koska läpäistyäni pelin kerran se jäi kummittelemaan mieleeni hyvällä tavalla. Halu pelata ja kokea lisää oli kova, joten tartuin ohjaimeen ja aloitin vaikeamman vaikeustason. Vaihtelun ja nostalgian vuoksi valitsin Jillille päälle ensimmäisestä osasta tutun S.T.A.R.S.-uniformun. Raccoon cityn ja viemärien osuus sujui innon valtaamana, ja pelaamisesta oli hyvä fiilis! Vaikeutta oli lisätty sopivasti, ja koin vahvasti, että tämä oli parempi kokemus kuin ensimmäisellä kerralla. Poliisiasemalla Carlosilla pelatessa kohtasin ensimmäiset vaikeudet, mutta en antanut niiden lannistaa minua. Zombeja tuli päälle määrissä, ja palasin muutaman tallennuksen taaksepäin todetessani, että panokset eivät yksinkertaisesti tulisi tätä tahtia riittämään koko Carlosin osaan peliä. Olin tosin jo ensimmäisellä pelikerralla sitä mieltä, että rynnäkkökiväärin käyttäminen saa pelaajan tähtäämään huonommin, koska sillä on helpompi räiskiä kuin pistoolilla – pistooli vaatii enemmän taitoa.

Kaksi ensimmäistä boss fightia Nemesiksen kanssa olivat valtavan tyydyttäviä: haastavia, taitoa vaativia mutta silti mahdollisia voittaa. Vaikka vaikeustaso oli hardcore, epätoivon hetkiä ei ollut vielä tullut. Sitten saavuin sairaalaan. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, että yhdessä sairaalahuoneessa partioivat Hunter β –liskohirviöt menivät matalaksi paljon helpommin kuin standardilla. Olen tästä vieläkin hämmentynyt, mutta en valita, sillä kyseessä on kohta, jossa kuolin standardilla eniten. Sairaalan suorittaminen sujui muutenkin mielekkäästi, ja sain parannettua Jillin infektiosta. Sitten tuli elämäni ensimmäinen tilanne, jossa halusin rage-quitata videopelin: kun zombielauma vyöryy sairaalaan, ja Carlosin on puolustettava huonetta, jossa Jill toipuu. Tämä kohta pilasi totaalisesti haaveeni nopeasta pelisuorituksesta, sillä väänsin tämän kohdan kanssa nelisenkymmentäviisi minuuttia, ja itku ei ollut kaukana. Vitutuskäyrä nousi aika pystysuunnassa tätä kohtaa pelatessa. Kun pääsin sen viimein läpi, pidin muutaman päivän tauon ennen kuin koskin peliin uudestaan.

Olisipa tuo ollut pelin vaikein kohta. Sairaalan koluaminen läpi Jillin kanssa sujui nopeasti ja vaivattomasti. Umbrellan maanalaiset varastotkin sujuivat suhteellisen hyvin, vaikka niissä kohtasinkin jo hardcoren ajoittaisen armottoman oneshottaamisen. Sitten tuli Umbrellan labra. Kukaan ei varmasti pidä hyvänä ideana tuhlata lähes kaikkia kallisarvoisia Magnumin panoksia pale headeihin, mutta kun näitä itseään parantavia mököjä tulee päin viisi kerralla, sormi eksyy Magnumin liipasimelle aika nopeasti. Jos en olisi tuhlannut määrissä kaikkien aseideni panoksia tässä yhdessä huoneessa, en olisi kaksi tuntia myöhemmin joutunut aloittamaan peliä uudelleen labrasta alkaen. No, kun suoriuduin labrasta ensimmäisen kerran, kohtasin Nemesiksen kolmannen muodon happojätteenpoistokuilussa, ja sain todella tuntea, mitä on turhautuminen. Kuka keksi laittaa nuo randomit päälleliimatut tavalliset zombiet pelaajan kiusaksi boss fightiin? Olisin kovasti halunnut keskittyä Nemesikseen ja sähköiskujen antamiseen tankkien mekanismien avulla, mutta sen sijaan joku random zombie aina nappasi minut syleilyynsä takavasemmalta ja Nemesis viimeisteli homman. Kokemus ei kuitenkaan vertautunut Carloksen sairaalataisteluun, koska Nemesiksen kanssa on niin hauskaa tapella, ja tämä on lempibossfightini tässä pelissä. Hakattuani taistelua ja kuoltuani määrissä jouduin nielemään ylpeyteni ja toteamaan, että kaikki mitä olin sinä päivänä pelannut, saisi valua viemäristä.

Palasin tallennuksissa taaksepäin labran alkuun ja aloitin sen uudestaan. Laitoin kaikki ylimääräiset panokset, Magnumin ja parannusesineet arkkuun, ja lähdin suorittamaan labraa ilman niitä turvanani. Haulikko, siihen ladatut panokset, ja määrissä pistoolin panoksia saisi nyt riittää. No, siinä kohtaa kun pale headit tappavat sinut kolmatta kertaa, alkaa sormi taas hapuilla Magnumin liipasinta – tällä kertaa käytin niitä kuitenkin puolet vähemmän, ja boss fight kiitti myöhemmin. En enää ikinä halua astua tuohon pale head -huoneeseen, kiitos! Selviydyin labrasta takaisin happojätteenpoistokuiluun Nemesiksen eteen. Nemesis pyyhki minulla lattiaa toistamiseen, ja turhautuminen alkoi hiipiä silmäkulmiin. Parannusesineitä oli kuitenkin tuplasti enemmän kuin aiemmin, ja panoksistakaan ei ollut pulaa. Aggressiivisella pelityylillä ja tappamalla random-zombit niiden vieriessä areenalle sain viimein Nemesiksen tuhottua, ja huokaisin helpotuksesta. Jos en olisi tipattomalla, olisin avannut viinitelineessä olevan skumpan.

”Tää vika boss fight on varmaan sit helpompi”. Oh, sweet summer child. Nemesiksen viimeisen muodon voittamisessa turhautumisen aihe ei ollut kattoon asti ulottuva lonkeroinen Nemesis, vaan pelisuunnittelullinen elementti: miksi ihmeessä peli ei tallenna automaattisesti siinä kohtaa, kun saavut Nemesiksen viimeisen muodon eteen, vaan sinun täytyy kuoleman jälkeen palata tallennushuoneeseen, poistua ovesta, juosta yhden käytävän päähän ja siellä skipata cutscene, jotta pääset takaisin tappelun makuun? Tähän rumbaan kului ihan liikaa aikaa täysin turhaan – tai no ei olisi varmaan kulunut, jos olisin suoriutunut tästä vähän paremmin. Nemesiksen viimeisen muodon voittamiseen ei kuitenkaan kulunut läheskään niin kauan aikaa kuin edellisen muodon, ja bileet olivat pystyssä, kun Jill työnsi raidetykin Nemesiksen suuhun. Minun ja hardcore-vaikeusasteen läpäisemisen välissä oli nyt yksi laukaus: kun Jill kohtaa katolla Nikolain, ja minun on ammuttava häntä osumatta Carlosiin. Onneksi onnistuin tässä, ja jätin hyvästit Raccoon citylle Jillin ja Carlosin lentäessä pois.

Kirjoitin viime pelikerran arvostelussa seuraavasti: ”En suoraan sanottuna pitänyt kaikista pelimekaniikoista, joita tähän remakeen oli tuotu: zombien karistamiset yhtä nappia painamalla sekä Nemesiksen irrottaminen Jillin jalasta yhtä nappia rynkyttämällä eivät toimineet niin kuin pitäisi. En tiedä, onko vika minussa vai pelissä, mutta nämä hetket aiheuttivat suurta turhautumista.”. Tämän pelikerran jälkeen voin myöntää, että vika oli minussa, sillä nyt nuo pelimekaniikat eivät tuottaneet ongelmaa.

Kuolin hardcorella 45 kertaa (näistä suurin osa oli sairaalan zombiehyökkäyksessä ja happotankkitaistelussa). Olen ylpeä siitä, että hardcore-arvosanani oli C ja clear time vain 17 minuuttia enemmän kuin standardissa eli 5 tuntia ja 55 minuuttia. Toki tämän saavuttamiseksi takana oli reaalipeliaika eli 18 tuntia ja viisi minuuttia.Tallennuksia tuli 54 kappaletta, koska tällä vaikeustasolla sitä haluaa tallentaa vähän herkemmin, kun kerta rajoituksia tallentamiseen ei ole.

Resident Evil 3 remakeStandardHardcore
ArvosanaCC
Tallennukset3754
Kuolemat 1445
Clear time5h 38min.5h 55 min.
Peliaika6h 35min.18h 5min.
Vertailussa standard ja hardcore

Olen iloinen siitä, että lähdin haastamaan itseäni ja pelasin tämän hardcorella. Peli tuntui paremmalta toisella pelikerralla ja vaikeammalla vaikeusasteella, ja koen edelleen, että Resident Evil 3 remake on viihdyttävä ja tyydyttävä kokemus. Hardcore on kokemisen arvoinen!