Pride

Pride-kuukauden ja -viikon alla ajattelin kirjoittaa omista kokemuksistani seksuaalisen identiteetin löytämisen parissa. Olen iloinen siitä, että vaikka kirjoitankin tätä kauhunsekaisin tuntein, uskallan julkaista tämän. Tämä on tarina, jonka jaan ylpeydellä.


Kahdeksannella luokalla tajusin olevani ihastunut tyttöön. Tässä kohtaa yläaste-toverit voivat vapaasti spekuloida kehen, mutta sitä tietoa tuskin jaan edes hänelle. 14-vuotias minä otti asian hyväksyvästi mutta salailevasti. Tunteet samaa sukupuolta kohtaan eivät koskaan ole olleet ongelma minulle, mutta monta vuotta pelkäsin muiden suhtautumista asiaan. Onneksi ihmisten suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin paranee vuosi vuodelta, vaikka paljon työtä on vielä tehtävänä. Elinaikanani eduskunta on hyväksynyt tasa-arvoisen avioliittolain, julkisuuden henkilöitä on tullut inspiroivasti kaapista, seksuaalivähemmistöjen tarinoita on kerrottu avoimemmin televisiossa ja elokuvissa ja tämän median suosio on vain kasvussa.

Itse olin kaapissa neljä vuotta ja tutkiskelin omaa identiteettiäni. Tässä suurimpana apuna oli Youtubettaja ja life coach Michael Buckley sekä draamasarja Glee. Yläasteen aikana kokeilin varovasti identiteettiä bi-curious, joka oikeastaan oli itselleni vain tapa laskeutua hellästi biseksuaalisuuteen. Joskus yläasteen ja lukion taitteessa katsoin Michael Buckelyn elämänohje-videoita ja hän puhui biseksuaalisuudesta. Huomasin sanovani ääneen, että samaistun. Lukioon mennessäni osasin jo kutsua itseäni biseksuaaliksi, en tosin koskaan ääneen.

Glee muutti elämäni. Lempisarjakseni muodostui lukiodraama, jossa laulettiin, oltiin rohkeasti erilaisia ja opittiin virheiden kautta. Viharakkaussuhteessani showrunneria Ryan Murphya kohtaan voin olla hänelle kuitenkin kiitollinen, vaikka hän kohtelikin sarjan biseksuaaleja vähintäänkin kyseenalaisesti. Homohahmojaan Murphy osasi kuitenkin käsitellä, ja sarjan yksi tärkeimmistä rakkaustarinoista, Kurt ja Blaine, valoi minuun uskomattoman paljon rohkeutta oman seksuaalisuuden käsittelyyn. Boom, oikean ranteeni tatuointi Courage avautui juuri uudella tavalla.

glee.png
Kurtin kaappi Gleessa

Minun oli jo helppo hyväksyä olevani biseksuaali, mutta sen sanominen ääneen tuntui vaikealta. Tähänkin avuksi tuli Glee. Ilkeästä cheerleaderista Santana Lopezista kuoriutui sarjan edetessä herkkä puoli ja hän tajusi olevansa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Brittanyyn. Santanan kaapistatulojakso sai minut tulemaan ensimmäisen kerran kaapista 5.11.2012. Kiitos, Glee. Siitä se sitten lähti. Seksuaalivähemmistöön kuuluvilla elämä on jatkuvaa kaapista tuloa, ja sitä se on ollut tuosta päivästä lähtien. Ihastuksia ja rakastumisia on tullut ja mennyt, ja vaikka olen nyt parisuhteessa miehen kanssa, en ole maagisesti muuttunut heteroksi. Vieläkin biseksuaali.

Ammattikorkeakouluun päästessäni päätin, että uusi alku tarkoitti myös sitä, että voisin esitellä itseni suoraan biseksuaalina. Ei enää dramaattisia itkufestejä, joissa istutaan alas, ja kerron asiasta vaikeillen. Seksuaalisuus tuli puheeksi ensimmäisen kerran tyttöporukassa orientoivilla, ja vastaanotto oli hyvä. En miellä olevani enää kaapissa, en ainakaan tämän blogipostauksen jälkeen. Kerron asiasta avoimesti siitä kysyville enkä pelkää enää ihmisten reaktioita. Onnekseni en ole vielä kertaakaan joutunut kokemaan syrjintää tai kiusaamista seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi. En ole kuullut henkilökohtaisesti vielä kertaakaan lauseita ”olet vain hämmentynyt”, ”valitset kyllä lopulta”, ”se on syntiä”, ”panisit siis ketä vain”. Olen saanut olla biseksuaali nainen ilman häirintää tai seksualisointia.

Omalla taipaleellani seksuaalisen identiteetin löytämisessä olivat merkittävässä roolissa Youtube sekä televisiosarjat. Mediassa koen vetoa samaa sukupuolta oleviin pareihin ja rohkeasti erilaisiin hahmoihin. Olen alkanut katsoa lukuisia sarjoja lupauksella ”There’s a lesbian couple that isn’t sexualized”, ”The main character is bisexual” tai post-2016 spesiaali ”There’s a lesbian who doesn’t get killed off”. Tilaamissani Youtube-kanavissa on moninainen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettien kirjo. Kiitos, Tyler Oakley, Hannah Hart, Miles Jai, Rose Ellen Dix, Rosie Spaughton, Ashley Wylde, Jenna Anne Kroff, Shane Dawson sekä tietysti Michael Buckley. Kirjoitan jossain vaiheessa blogitekstin suosikki-Youtubettajistani. Miksei myös parhaista televisiosarjoista, joissa on hyvin kohdeltuja seksuaalivähemmistöhahmoja. Point being, representation matters. Sillä oli suuri merkitys ainakin omalla matkallani.

But time makes you bolder, even children get older and I’m getting older, too.” – Landslide / Fleetwood Mac


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s